Mä nyt ajattelin taas kirjotella, ehkäpä tänne mun on helpoin purkaa itteeni. Oon tänään taas kokenu kaikki tunteiden eri muodot, lähinnä tuskaa ja kipua, kyyneleitä… Mutta myös pieniä iloja ja tunnetta, että minusta välitetään<3

Mitä onkaan tapahtunut. No aika paljon kaikkea. En rupea tässä sen kummemmin erittelemään, mutta kerron tunteistani ja ajatuksistani. En tiedä, rakastuinko exääni uudestaan, vaiko olenko rakastanut häntä koko ajan. Kun ajattelee, että en ole hänen jälkeensä tuntenut mitään kummallisempaa ketään kohtaan, oikeestaan mua on vaan ahdistanut muiden läheisyys. Tai ei mulla nyt tässä puolen vuoden aikana ole niinkään lähellä olijoita ollutkaan, mutta eniweis… Ihme häröilijä olen ollut, mennyt vaan suunapäänä ja juopotellut niin paljon, ettei siinäkään enää oo järkee… Mä en tiedä, mitä oikeastaan tapahtui exäni ja minun välillä, olimme ehkä vain niin eri maailmoista. Hän on jatkanut elämäänsä ja löytänyt uuden rakkauden… Siksipä olemme nyt ystäviä. VAIN ystäviä. Mun pitäs olla onnellinen siitä, koska olemme kokeneet paljon riitaa, haistattelua puolin ja toisin… Olen jopa vihannut häntä. Mutta kun hän tuli takaisin elämääni ja on ystäväni, mä en voikkaan hallita tunteitani. Mä rakastan häntä.

Meille ei tule yhteistä tulevaisuutta. Mun on jatkettava eteenpäin. En tiedä, milloin pääsen tunteistani eroon, voinko koskaan LOPULLISESTI lakata rakastamasta häntä. Nyt tunnen kamalaa ikävää ja suurta tuskaa sisimmässäni. Hän on lähellä, mutta silti niin kaukana, en voi koskettaa häntä. En voi tuntea häntä lähelläni, hän ei pidä minusta kiinni. Hän ei ole se, joka korjais mut, joka puhaltais muhun uutta liekkiä, antais toivoa tulevaan. Hän on VAIN ystävä. Yritän jatkaa nokka pystyssä eteenpäin… Olla kuin en välittäisi… Hänella oma elämä ja mulla oma… Mä meen toiseen suuntaan… Eihän tässä ole  mitää kummempaa tapahtunu, hän vain ei rakasta mua… Enkä tiijjä, onko koskaan rakastanutkaan. Mutta ei sillä ole enää mitää väliä.

Mä vaan taidan olla ihminen, joka voi VAIN rakkauden kautta elää. Silloin kun mulla on suuria tunteita, VAIN silloin tunnen oikeasti eläväni. Silloin olen onnellinen, ja voin jakaa muille elämäniloani. Nyt tuntuu, että olen vain kuiva rusina, kaikki voimat viety eikä elämässä ole mitään mieltä. Tottakai minä pärjään, menen eteenpäin, kuten aina, mutta en VOI olla onnellinen. Tuskin kukaan ymmärtää, mä vaan koen niin vahvasti. Mä elän vahvasti, tunteiden kautta, rakkauden ja arvostuksen kautta. Ilman niitä ei ole elämää. Nyt minulla ei ole sitä… On toki ystävät ja mami, mutta kun en minä sitä tässä hae… Minä vaan oikeesti EN VOI OLLA  onnellinen ilman rakkautta. Ja piste!

Ja niin, kirjoitan taas. Oon ollu viime päivät ihan sekaisin, on taas tapahtunut niin paljon.  Nyt alan käsittää vasta reaaliteetit ja usko omiin voimiin on palautunut. Aloitetaampa…

Olen siis viestein ja puhelimitse tutustunut erääseen mieheen, joka asuu 400km päässä kuopiosta. Olemme kerran nähneet myöskin livenä. Välillemme ehkä kehkeytyi jotain tunteiden lämpenenmistä, tai niinhän mä luulin… Luulin, että tässä VOIS olla mies, se oikea minulle. NO EI!! Myöskin exän kanssa olen viestitellyt, ja myönnettävä on, että tunteita häntä kohtaan on, paljonkin. Yritin kieltää ne, koska hänestä ei seuraa ikinä mitää hyvää. En kertonut tunteistani kenellekkään, koska tiedän ihmisten tuomitsevan minut, tai ainakin tän mun exän.  Noh, oli siis tarkoitus, että tää kaukana asuva ihminen olisi tullut nyt tänään maanantaina mun luo… Mutta EXÄ tulla tupsahti perjantaina… Ja mä halusin kattoo exän kattoo tän ”pelin”. Noh, olin myös rehellinen tälle toiselle ja kerroin exäni tulemisesta. Ja soppahan siitä syntyi. Arvatkaa miten minun kävi??! JÄIN YKSIN. Exän kanssa olemme PELKKIÄ kavereita ja tää toinen mies on niin suuttunu ja vihanen mulle, että katkas kaiken yhteydenpidon. Toisaalta mua eilen harmitti ja itketti hirveesti…. Exä oli paikalla, mutta tunsin itteni yksinäisemmäks ku koskaan. Teinkö minä nyt kamalan väärin?? Olenko huono ihminen?? Leikinkö minä tämän toisen miehen tunteilla?? Olenko idiootti ja kylmä??

Mutta nyt minulla on oikeastaan hyvä olo. Sain exän kanssa välit kuntoon, olemme todellakin hyviä kavereita, oikeastaan vois sanoo että ystäviä. Joku nyt sanoo, että se mun exä on ihan paska ihminen ja sen kanssa ei kannata heilua, mutta kun en minä nää siinä ihmisessä sinällään vikaa… Riippuvuus on aina riippuvuus, oonhan minäki alkoholisti, eli en yhtää sen parempi ihminen. Tää toinen mie s mua ei sinällään enää harmita, koska ei siitä olisikaan voinut tulla mitää, koska mulla oli tunteita vielä exääni kohtaan. Ja on kait vieläkin. Kyllä mä varmaan aina rakastan exääni… Mutta nyt mä kuitenkin päästän irti. Olen tyytyväinen ystävyyteemme <3 Mä haluan olla nyt yksin, ja saada oman elämäni toimimaan. Vaikka kuinka välillä tulee tunne, että mun elämä on yhtä suurta showta, aina jotai draamaa, ja jos ei oo niin, mä sitte kehitän jotai =D Kyllä mä vaan oon nyt aika vahvoilla silti… Mä olen valmis ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se tulee, PÄIVÄ KERRALLAAN!! Mulla ei oo kiire mihinkää. Jonain päivänä tulen onnelliseksi jonkun kanssa, mutta mitää ei pidä väkisin yrittää. Mielestäni toimin oikein, etten ottanut tätä miestä nyt luokseni, koska olen juuri saanut selvitettyä välit exäni kanssa. Että tämmöstä. Nyt mie nautin päiväkahveet, kuuntelen Suvi Teräsniskaa ja yritän rentoutua. Exä lähti omille reissuilleen, mutta  muisti sentää tuuvva mulle kahvia ja maitoo <3 Ehkä todellakkii meillä menee paremmin IHAN täysin pelkkinä ystävinä <3

Pitäsköhän mun joskus olla positiivinenkin ja kirjottaa jotai mukavaa luettavaa?? Eikä aina vaan nurista ja kurista ja purnata…. No oon vähä angsta ja oon vähä sekopää, mutta se nyt ei ollu varmaa kellekkää mikää uutinen?! =D Yritän ehkä paskoilla kertomuksillani saada aikaan teissä lukijoissa sen, että voisitte ehkä hieman paremmin ymmärtää minua ja maailmaani, kun tiedätte paremmin taustoistani ja miten elämä minua on kohdellut. Ja jos ei ketää kiinnosta näitä lukee, niin eipä siinä mittää, tää onkin vaan MUN yksi terapia  muoto, saan tästä purnaamisesta ja valittamisesta ITSELLENI enemmän, kuin mitä te ehkä saatte/ootte saamatta. Väliäkös sillä on 🙂

No mutta siis… Joo, kyllä mä useinkin oon tyytyväinen elämääni. Olen avoin, reipas, sosiaalinen, iloinen, nauran ja puhun paljon. Osaan kertoa avoimesti ikävistäkin kokemuksistani ja haluan olla oma itseni… Ja joskus jopa olen ylpeä itsestäni 🙂 Minulla on heikkouteni ja vahvuuteni, kuten kaikilla meillä . Heikkouksista oottekin varmaan jo selvillä….. Mutta vahvuuksia? Ehkä se avoimuus ja sosiaalisuus. Tulen toimeen kaikenlaisten ja kaikenikäisten kanssa, ei väliä ootko vammainen, eläkeläinen, nuori, vanha, punkkari, hippi, räppäri tai ihan mikä tahansa. Niin kauan ku oot mulle mukava niin minä olen sulle 🙂 Kaikkien ihmisten valintoja ja ratkaisuja en hyväksy enkä ymmärrä, mutta tehtäväni ei ole tuomita, eläköön jokainen katsomallaan tavalla, niin minä ainakin teen. Eihän munkaan ryyppäämistä ja pilven polttoo moni katso hyvällä… eihän mun naama miellytä kaikkia, on tatskaa ja on lävistystä ja oon ruma ku persereikä, mutta silti OMASTA mielestäni juuri ihana tällaisena 🙂 Olen räväkkä luonne ja ulkonäöstäni se näkyykin… vaikka olisin blondi ilman tatskoja ja lävistyksiä, niin olisin ”erilainen”, ainakin heti kun avaan suuni =D Olen onnellinen rakkaista ystävistäni, minua on autettu ja tuettu läpi todella vaikeiden aikojen, minun virheet ja väärät valinnat on hyväksytty ja annettu monet mokat anteeksi. Olen ehkä itse se paska ystävä, mutta yritän olla ystävyyden arvoinen ja rakastan mun ihania muruja… HE, ketkä niitä on, todella, tietävät sen sydämessään <3 🙂 Minulla on ollut paljon onnellisiakin hetkiä, ei elämäni ole ollut pelkkää paskaa ja nuorallatanssimista, vaikka usein sille tuntuukin. Yleensä osaan ottaa rennosti ja nauraa kaikelle paskallekkin… ”eipä tässä kummempia, samaa paskaa mitä ennenkii”… Oli tänään vastaukseni kun ystäväni puhelimessa kysyi kuulumisia =D Ja niinhän se on, että kun on nähny kaikkee, kokenu elämän nurjankin puolen, niin osaa ottaa ilon irti pienistäkin asioista. Niinku nyt on kiva, kun on röökiä, kahvia, maitoo ja ruokaa kaapissa, kissat sohvalla oottelemassa minua nukkumaan, telkkarissa joku hömppä leffa ja minulla on ollut kiva ILTA paskasta päivästä huolimatta 🙂

Yksin ja Yksinäinen. Kaks eri asiaa. Yksinäinen ihmisten joukossa. Yksin fyysisesti. Kumpi tekee kipeämpää?? Minulla on ympärillä ihmisiä, rakkaita ystäviä, minusta välitetään ja voin olla onnellinen heistä, mutta… Kun se ei vaan riitä. Tunnen olevani hyödytön, sairas ja kaikinpuolin epäkelpo ihminen. Eihän minulla ole mitään, mitä normaalilla ihmisellä on. Mikä on sitten normaalia?? No se, että opiskelee/käy töissä, on minun ikäisenä jo perhe perustettu, on lapsia, on kumppani tai edes jompikumpi niistä. Haluaisin niin olla hyväksytty ja tarpeellinen, kelpo ihminen yhteiskunnassa. Kaikkeni oon yrittäny tehhä, että näin olisi. Mutta ei ….. Onko minun lapsuudella vaikutusta asiaan?! NO on,  minun mielestä…. JOS olisin saanut elää turvallisen, rauhallisen ja tavallisen lapsuuden, en VÄLTTÄMÄTTÄ olisi sairastunut. Tää mun ”hulluus” tekee mut hulluks…. Kaksisuuntainen ja epävakaa persoonallisuus häröt MUN kohdalla ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Jotkut pystyy elää normaalisti, mutta mä en… Mussa ei oo mitää normaalia!! Ja olenko katkera… No olen, mutta niin olis moni muukin mun asemassa!! Mietippä tilannetta: Olisit voinut saada normaalin ja turvallisen lapsuuden, jos lainsäädäntö olis ollu 80-90-luvuilla sama mikä nykyään…. Sua ei oltas koulukiusattu…. Et olisi oppinut ryyppäämään kavereiden kanssa 13-vuotiaasta lähtien, sulle olis asetettu rajat ja säännöt! Ja jos kuitenki olisit sairastunut jo 14-vuotiaana bulimiaan ja ittes viiltelyyn ja itsetuhoiseen käytökseen, olisit saanut niihin apua AJOISSA!!! Ja jos siltikkin olisit sairastunut, olisit voinut kuitenkin opiskella ja mennä töihin. Olisit löytänyt ymmärtävän kumppanin ja perustanut perheen. Minä en ikinä oo menny kaavojen mukaan, aina elämäni on ollut vastaan tappelemista, kapinointia ja sääntöjen rikkomista. Joidenki mielestä se on hyvä, kun on hullu ja saa sen takia tättäröidä ja tehdä mitä huvittaa. Mun  mielestä tästä on kaikki hyvä todella kaukana!!! Mä vaihtasin millon vaan osia sellasen kanssa, jonka elämä on tasasempaa ja rauhallisempaa!!! Tietenkään en olisi minä, ilman kaikkee paskaa mitä oon kokenut, minun elämä on silti ollut ihanaakin, on hienoja kokemuksia ja oon saanu rakkauttakin. Oon nähny kaikkee ja kokemukset ovat tehneet minusta vahvan. En itke katkennutta kynttä, en ole kultalusikka suussa syntynyt kermaperse, vaan olen nähnyt julmia ja raakoja asioita. Se on vaan hyvästä…. VAI ONKO??? Miten paljon yhden ihmisen niskaan annetaan kaataa kaikkee paskaa?? Miten paljon MINUN pitää sietää vielä?? Jos saisin turvallisen ja rakastavan kumppanin, olisi elämäni parempaa ja voisin nauttia elämästäni, ja hyväksyä menneen ja olisin paljon vahvempi. Valitettvasti asia on näin… YKSIN MINÄ EN OLE MITÄÄN!! Voi olla väärä tapa ajatella, mutta kun tää on FAKTA!

Voi olla väärin, että näissä oloissa kirjoitan tätä. Tunteeni ovat ihan sekaisin ja en oikein tiedä, osaanko kaiken kertoa ja sanoa oikein, tai niinkuin haluaisin.. Pyydän etukäteen anteeksi, jos loukkaan jotakuta. Jokainen tekee valintansa itse, en ole todellakaan itsekkään täydellinen, kukaan ei ole… Ja tää tunnemyrsky saattaa olla taas vaan mun omaa angstaamista ja kuuluu ehkä sairaudenkuvaan. Olenhan hullu, ihan paperillakin, on diagnoosia jos minkälaista ja varmaa löytys lisää, jos paremmin vielä tutkittas =D  Yritän nyt kuitenkin kirjoittamalla purkaa tuntemuksiani, vaikka nää jutut ehkä  kuluis ennemminkii purkaa jollekkii terapeutille…

Mä tunnen taas valtavaa yksinäisyyttä. Ihan siis totaalista yksinäisyyttä. Minulla ei ole ketään, kuka ymmärtäisi minua ihan täysin nyt ja ottaisi minut tiukkaan hali otteeseen, pyyhkisi kyyneleeni, tai antaisi minun vain itkeä olkapäätä vasten. Ei kertoisi elämän totuuksia, ei sanoisi mitään, olisi vain lähelläni. Minusta tuntuu nyt, että minut on hylätty, minut on syrjäytetty. Ja syy tähän tunteeseen: Minun ainoa SINKKU ystäväni löysi itselleen kumppanin. Eipä soi enää puhelin niin tiuhaan, ei minulle enää viestiä pistetä, vain tämä uusi kumppani saa nyt kaiken huomion. Joo, tiedän, se on sitä alkuhuumaa, kun kaikki muu unohtuu ja varmaan sorrun itsekkin rakastuessani samaan… Mutta m inä en katkeruudelleni voi mitään. Onko minulla oikeus olla myrtsinä… Vaikka ystäväni on kokenut paljon pahaa, ollut yksin kauan ja ansaitsee onnen, silti en hyväksy sitä?? Melkein tuntuu, että toivoisin hänen jäävän taas yksin, että tää kumppani oliskii joku petollinen paska!! Kamala ihminen olen… Tuntuu pahalta ajatella näin. Mutta kai ihminen on vain sellainen, kateellinen toisten onnesta… Vai olenko minä ainoa idiootti, joka tuntee näin??

Ja sitten vielä toiseen ystävääni, joka seurustelee… Mutta hänellä on muitakin ”säätöjä”… Miten kummassa ihminen VOI pettää omaa rakastaan?? Kun on löytäny hyvän kumppanin ja toinen tekee toisen onnelliseksi… Miten voi mennä silloin jonkun toisen kanssa sänkyyn??? Mä en vaan voi käsittää… Tällä mun ystävällä siis on aina vientiä, tuskin tääkään ”säätö” ainoa sellainen on, eli joka sormelle on joku tyyppi. Hänen valintansa kyllä, ja joka suhteessa on vikoja ja huonoja puolia, mutta eikö kannattaisi olla sinkku, jos ei osaa olla uskollinen yhdelle?? Eli mun ystävä saa rakkautta yllinkyllin, mutta ei vaan voi luonteelleen mitää… Toiset on yksin ja petettyjä ja jätetyjä, niin sit jotkut saa läheisyyttä ja rakkautta miljoonin kerroin… EPISTÄ! Mä en tuomitse, mutta mun ei tartte ymmärtää… Melkein toivon, että ystäväni kumppani saiskii tietää kaiken ja ystäväni jäisi nuolemaan näppejään… Väärinhän minun on näin ajatella, mutta suututtaa!!

En siis todellakaan ole itse täydellinen, kaukana siitä… Mutta joku roti sentää mulla ainakkii löytyy. Noi pettämis jutut kuuluu ehkä joillekkii keskenkasvusille kakaroille, mutta jos OIKEESTI osaa rakastaa ja saa OIKEETA rakkautta, niin minuun ainakin on iskostettu jo pennusta asti ajatus, että toiselle ei tehdä pahaa, toista kunnioitetaan ja rakastetaan. Vaikka hullu olenkin ja oon tehny itekkii joskus väärin ja tehny virheitä ja valinnu väärin, nii ainakkii mulla on se OIKEA asenne näihin rakkaus/seurustelu asioihin!! Jos en mitää muuta osaa tehä oikein, niin ainakin tässä asiassa osaan!!

Ja silti olen YKSIN… Kukaan ei halua minua, kukaan ei rakasta minua…. Mikä siis mättää?? Pitäskö minun, kun sinkkukin olen, niin juosta tuolla kylillä p***U märkänä jokaisen vastaantulijan perässä, olla hutsu ja viuhtoo vaan menenmään?! Sillee sais läheisyyttä ees hetken verran, mutta siitä on rakkaus kaukana!! Ja Rakkautta minä kaipaan ja tarvitsen, en halua olla mikää patja enkä halujen tyydyttäjä!!!  Minussa on vikoja… en ole aikuinen, en ole normaali, en osaa aina olla ihmisiks ja teen typeriä pentumaisia juttuja… Siksikö minua on vaikea rakastaa?? Miten voisin muuttua sellaiseksi, että minuakin rakastettaisiin?? Ehkä mun pitäs olla aina vaan hiljaa, käyttäytyä kunnolla ja olla mieliks kaikille. Ehkä mun pitäs laihduttaa 30 kiloo ja muuttaa ulkonäköni normaaliks… tatskoja en voi pois repiä, mutta jos ottas lävärit pois ja vaihtas tukan värin normaaliin? Oisko se sitte parempi…. en olis oma itseni, mutta minua rakastettaisiin?? En mä enää tiijjä… Näitä mä aina mietin… Jo neljä vuotta tavallaan koko ajan sinkkuna, pari lyhyttä ”juttua”, mutta mikään ei kestä, mikään ei pidä  ja lupaukset on latinaa…..

Tänään minulla on ollut ihan hyvä päivä. Olen ollut ystäväni luona, saanut nauru-ja juttuterapiaa, myöskin puhelimessa <3 Rakastan näitä mun kullanmuruja, mutta silti vain yksi ajatus pälkähti päähäni, siitä toinen ja siitä kolmas ajatus… Ja sitte se taas iski : AHDISTUS!!! Tuli yhtäkkiä taas olo ”minä en ole mitään, en merkitse kenellekkään mitään, kukaan ei rakasta minua, olen aina yksin, kuolen ilman rakkautta”… Ja ikävä erästä  kohtaan vaan on ja pysyy. En pysty karistamaan tunnetta pois sydämestäni, vaikka kaikkeni olen yrittänyt. En haluaisi tuntea häntä kohtaan enää mitään. Ja mitä kauheita ajatuksia mulle tuleekaan päähän hänen takiaan… Todella synkkiä ajatuksia.. VAROITAN: seuraava ei ole herkimmän mielen omaaville sopivaa luettavaa ja ANTEEKSI jo etukäteen, jos loukkaan jotakuta..

Elämässäni oli siis viime syksynä ihminen, jota luulin rakastavani ja jonka luulin rakastavan mua. Hän oli narkomaani, ihan siitä pahimmasta päästä. Suhteemme ei ollut ruusuinen, eikä pitkä, mutta sen aikana näin ja koin niin paljon, enimmäkseen kauheutta, mutta koin myös paljon sellaista mitä ei voi selittää sellaiselle, joka ei itse ole narkomaani tai ei ole seurustellut narkomaanin kanssa.  Muistan ne syksyn hämyiset illat, kun minä polttelin pilveä ja hän veti mitä veti, makasimme hänen sängyllään puhuen ja nauraen. Katselimme toisiamme rakastunein silmin ja minä ainakin tunsin, että kuuluin siihen paikkaan ja juuri hänen kanssaan. Joo, nyt joku siellä mölisee, että ”toi on ihan paskaa, ei huumausaineiden vaikutuksessa voi tuntea mitää aitoa”… No minä ainakin pilvi päissäni koin ja vahvasti tunsinkin, ehkä enemmän kuin koskaan aijemmin ketään tai mitään kohtaan. Meni päiviä, kun vaan makoilimme ja olimme toisissamme kiinni ja muu maailma unohtui ulkopuolellemme. Niitä hetkiä minulla on ikävä. Ja kun kävelimme syksyn pimeässä öisellä rannalla, hänen kätensä tiukka ote ja tähdet taivaalla kertoivat minulle enemmän kuin tuhat sanaa <3 Tiedän, että tämä kaikki on mennyttä, en olisi pidemmän päälle jaksanut ja parempi että erosimme, mutta…. SILTI, entäs jos en koskaan enää tunne nuin vahvoja tunteita ketään kohtaan?? Haluaisin uskoa, että minulle on tarkoitettu jotain, ”parempaa” kuin huumemaailma ja siinä eläminen. Vaan onko tämä todellisuus sitten parempaa?! Olenhan YKSIN… Kukaan ei sano minulle ”minä rakastan sinua” :'(

Mietinkin välillä, että entäs jos olisin lähteny vaan siihen ”maailmaan” mukaan, alkanut itsekkin vetää kamaa ja olisin ollut samassa loukossa, missä rakkaanikin, mutta ainakin meillä olisi rakkaus… Tiedän, jos sen elämän olisin valinnut, en eläisi kauaa, kuolisin joko aineisiin tai puukon iskuun tai muuhun ”huonoon tapaan”. Mutta onko YKSINÄISELLÄ ns. päihteettömällä elämällä parempi olla, kuin se että olis oma rakas ja vetäs pään pimeeks tavalla tai toisella… Tää voi siis järkyttää teitä, jotka ette ole kengissäni kulkeneet, mutta mulle on usein tullu näitä ajatuksia.

Tietenkään en nyt tältä istumalta lähe hommaamaan aineita ja lähe siihen maailmaan mukaan, haluan pysyä kalja/pilvi linjalla ja tiedän, että minulla on asiat ihan hyvin… Paljon rakkaita ystäviä <3 Mutta ei tarvita kuin YKSI sana, niin mun maailma romahtaa, tulee ikävä ja se epätoivon tunne on niin todellin en, että jos SE YKS  olis tossa, ottas kädestä kii, sanois rakastavansa, mä lähtisisin heti mukaan, empimättä ja ”pilaisin” koko muun elämäni… Harmi, mutta tää on totuus! Kauhistelkaa nyt siellä ihan rauhassa ja tuomitkaa, mutta ken on OIKEAN rakkauden kokenu ja tuntenu sen taivaallisen tunteen, ei voi tuomita minua… Sillä tunteet ei kysele, millon ne saa tulla, ketä kohtaan ne tunteet on…

Jospa vielä joku päivä joku opettaa mut rakastamaan taas… Niin, että voin sano ”sä oot mun aamun ensimmäinen ajatus ja iltaisin viimeinen ja öisinkin unessain oot mun” <3

Tänään on ollut taas sellainen jännä päivä. Heräsin aamulla puoli 7 siihen, kun Missu-kissani pudotti kännykän lattialle ja se meni taas osiin. Siinä unenpöpperössä ja näillä nakkisormilla väkersin kännyn takas kuosiin ja keitin aamukahveet. Oli aika pirteä fiilis, mutta selkä tuntuu taas oikkuilevan. Panacodia siis lärviin… Meni siinä pari tuntinen ihan mukavasti ja facebookki tuli taas selattua ja tuttuun tapaani linkitin ja päivitin minkä kerkesin =D Mutta sitten tuli armoton väsymys ja sohvalle uinahdin pariksi tunniksi. Näin ihan outoja unia… mm. että seurustelin 15vee pojan kanssa… No huhuh, ei tulis ikänä ees mieleenkää… Miks tollasia näyttää?! No herättyäni keitin taas kahveet ja ystäväni Krista soitti. Puhuttiin, naurettiin ja vitsailtiin jokunen aika, varmaan meni yli tunti =D Minun oli tänään tarkoitus lähteä ystäväni luo ja mennä hänen 10vee tyttönsä kanssa uimaan… Mutta suunnitelmat ilmeisesti vähän muuttui… En tiedä, menenkö tänään kuitenkin illalla ystäväni luo leffaa kattelemaan ja höpisemään ja oon siellä yötä ja huomenna sitten sinne uimaan…

Minä kun aina linkitän nuita viisauksia facebookkiin… ”Olen onnellinen, tee   mitä haluat” jne…. Hyvälle ne kuulostaa, mutta osaanko toimia niin… En varmaankaan. Mulla on paha tapa märehtiä vanhoja asioita, kieriä itsesäälissä ja draamailla ja saada pahamieli itelleni ajattelemalla itestäni kaikkee pahaa. Ulkopuolisten silimin olen se ”itseäni arvostava ja rakastava, hyväksyn läskini ja ruman naamani, olen mikä olen, elämäni on ihanaa”-tyyppi…. Monet vissiin luulee, että mulla on pallo ja sana hallussa ja että mun elämä on helppoo ja yksinkertaista. Voin sanoo, että EI OLE!!! Joo, olen eläkkeellä, ei tarvii tehhä töitä, eikä elää kellokorttielämää… Mikäs tässä siis, kun voin itse määrätä tekemiseni?! Minulla ei ole lapsia, ei ole kumppania, voin elää siis vain itselleni ja kantaa vastuun vaan itsestäni (ja kissoistani)….

Onko mun elämä siis helppoo?! Toisaalta kyllä tunnen välillä olevani onnekas, mun elämä on omanlaisensa, eikä minusta kait olisikaan vastuuta kantamaan kuin itsestäni… Mutta sepä siinä onkin… Mulla on valtava hoivaamisvietti. Olis ihana tehhä ruokaa muille, omille rakkaille, odottaa kumppania töistä (jos siis kävis töissä), kysellä kuulumisia, saada suukko ja voisin vaan huolehtia toisesta.. ja saada samalla itsekkin hoivausta osakseni, sellaista, että tunnen olevani rakas ja tärkeä. Onko ihminen luotu yksin olemaan? EI! Mutta turha minun on valittaa, ”Se ihminen tulee vielä vastaan”… Sanotaan… Entäs jos ei tuu?? Paljopa lohduttaa… Parisuhteessa elävien on niin helppo sanoa. Ja sitä mä kyllä sitte ihmettelen aina, että JOS joku on onnellisesti parisuhteessa ja silti pitää mennä juoksemaan vieraissa… :O En vaan käsitä… Toiset joutuu elää ja olee yksin ja joillekkii annettas oikeesti ihana rakkaus, niin silti pitää hakee ”jännitystä” elämään aidan toiselta puolen!!! Todella törkeetä!!

Mutta mitäpä minä mistää tietäsin, oon vaan tämmönen tinttara dramaqueen… Välillä ottaa siis aivoon ja pahasti, välillä millään ei oo välii. Aijjon muuten lukee muutaman hyvän kirjan, jos löydän kirjastosta… Sellasia, mitä ei varmasti oo helppo lukee, mistä voi tulla jopa äärettömän pahamieli, kun ne koskettaa niin syvältä :/

Nyt juon kahveeta ja kuuntelen Kaija Koota: ”Hanat aukeaa” on yksi mun lempibiisejä <3 Palaillaan!

Tänään se vihdoin koitti, ARKI… Mä niin vihaan juhlapyhiä, joulu ja pääsiäinen pahimpia. Ehkäpä siksi, että nuo ajat pitäisi viettää rakkaimpiensa kanssa ja varsinkin sen oman puolison. Ja minullahan ei ole kumppania… Kyllä sitä aina ryyppyseuraa saa, oli pyhä tai arki… Mutta kun en haluaisi aina niinkään viettää aikaani. Olisi ihana, kun olisi kumppani, jonka kanssa olla, ulkoilla, tehhä yhteisiä asioita, hyvää ruokaa jne… Ja jos kumppanillani olisi lapsia, niin miten ihana olisikaan viettää yhteisiä jouluja… Mutta kun ei niin ei! Jotenkinhan nuista pyhistä aina  vaan selviää…

Tänään olen sitten herännyt kuitenkin onnellisena uuteen päivään. Sainkin mamin heti vieraaksi. Hän toi kissoille herkkuja ja pääsi minun kanssa aloittamaan päivän kahveekupposen ja ”terapian” merkeissä 🙂 Mun mami on siis niiiiiiiin ihana, ymmärtäväinen ja tajuaa mun jutut heti <3 Mami on nähny mut pahimmillani, kauheimmillani ja oonkin ollu täys hirviö, silti se rakastaa mua 🙂 Mami täyttää ens kuussa 70vee, ja haluan muistaa häntä jotenkin. Ajattelin hänelle hommata hemmottelu hoidon, jaloille ja käsille vaikka 🙂 Kun ja JOS mun mamista tulee vanhempana avuton, ettei enää osaa/pysty huolehtia itestään, MINÄ alan läheishoitajaksi… Otan äitini vaikka luokseni asumaan ja pidän huolen, että hänellä on arvokas ja kunniallinen loppuelämä. Hän on huolehtinut aina minusta, joten aijjon myös minä huolehtia <3

Tuossa sitten kylillä kipaisin, ja voinen sanoa, etten ole ainoa pipipää, mikä oli liikenteessä!! Yks mies tuli mua vastaan, tuijotti ja kovaan ääneen rupes nauramaan ja osotti mua ”hirveen näkönen oot”…. Mä pelästyin ja ihmiset tuijotti. Mutta tajusin, että se mies ei ihan oikeesti ”käy täysillä”, oli joku sellanen puliukon ja kehitysvammaisen oloinen. Keharit on kyllä yleensä fiksuja ja ihania, enkä mä tiedä, mikä diagnoosi tolla ukolla oli, mutta oli aika pelottavaa. Onneksi tilanne oli nopeasti ohi, mutta jäi vaan mieleen… Eipä oo kukaan vielä nuin suoraan sanonu… Oonkohan mie sit hirveen näkönen… Onkohan nää lävistykset kauheet, tekeekö ne musta kamalan?? Välillä tuntuu, että ai kun osaiskii olla huomaamaton, ihan tavis tyttönen, johon kukaan ei koskaan kiinnittäs mitää huomioo. Mutta silloin en olisi minä…

Ruokakauppaan meni viimeset 40euroa… Nyt on sapuskaa ja tupakkia ja kahvia. Mä oon niin tottunu olemaan peeaa, mutta olis kiva, kun joskus ois semmonen tilanne, ettei tartteis laskee kaupassa, mitä ostaa. Ja olis kiva saada tatskaakin lisää, mulla on niin miljoona ideaa… No ehken minä saattasin saada pienen summan kerättyä heinäkuuksi, kun sillon on synttärit, jotta ees sen Arch Enemyn logon saan tuonne niskaan 🙂 Kesällä kyllä pitää päästä reissuun, vaikka jonnekkii hyvälle keikalle esim Helsinkiin Tuska festarin aikana tai sitte joku Tallinnan risteily… Kattoopa vaan…

Nyt mä sitte oon tässä kotona tehny ruokaa ja otin päikkärit. Pakko oli panacodia ottaa selkäsärkyyn. Välillä tuntuu vihottelevan niin perkeleesti ja välillä ei mitää… Fysioterapiankin keskeytin, kyllä nuita jumppa-ohjeita saa vaikka netistä. Ja kun mä EN jumppaa =D Huomenna kuitenkin lähden uimaan ystäväni lapsosen kanssa… Ja sitten pääsen juoruumaan, nauramaan ja kahvittelemaan rakkaan ystäväni kanssa <3 On ihanaa, kun on ihania ystäviä, ne kyllä jaksaa mua ja auttaa ja tukee, vaikka olisin millanen tinttara tättärä 🙂

Nyt vaan sitten ilta lojumista sohvalla, kahvetta kehissä ja töllöttimen kattelua… ja puhelimessa lääryämistä.. Aika normisettiä siis tää päivä… Saatan vielä illan tullen kirjotella joitakin mietteitäni.. 🙂

Tässä nyt vielä ajattelin tiivistää tämän päivän niinku pakettiin… Tänään olen huomannut itsessäni  sellaisen harmittavan piirteen, että olen ilmeisemmin tullut riippuvaiseksi rauhoittavasta lääkkeestä, jonka olen aina sillointällöin iltaisin ottanut. Tänäänkin, kun en sitä ottanut, huomasin että kädet alki täristä, tuli hermostunut olo jne… Ei mikää hyvä juttu, olen nyt siis myös bentso-riippuvainen 🙁  Eli en ole yhtää sen kummempi, kuin kukaan muukaan narkkari, ehkä olenkin tietämättäni pahemmassa jamassa kuin joku pirinisti, tätä mun ainetta vaan saa laillisesti. Ja minä kun aina olen ollut sitämieltä, etten ikinä halua tulla riippuvaiseksi mistää tämmösistä… Noh, ehkä mä voin tästä vielä ”pelastua”, koska en ole tätä lääkettä IHAN joka ilta ottanut ja annos on suht pieni… Mutta HALUANKO? Lääke kuitenkin rentouttaa ja rauhottaa…. Kovasti olen taas kokenut tänään eri tunnetiloja…

Olin päivällä väsynyt, mikään ei kiinnostanut. Pakotin itseni siivoamaan, ja sitten ihan innostuin… Imuroin, moppasin, tiskasin, pesin pyykit, pyyhin pölyt, pesin vessan… Minua ei nämä juhlapyhät kiinnosta, eikä muutenkaan pyhäpäivät ja sunnuntaitkin on ärsyttäviä. En saa mitää yleensä aikaseks, ja tänäänkin harmittelin, kun en siivouksen jälkee lähteny vielä lenkille. Pitäs kilojakin pois saada…

Tässä illan mittaan olen neuvonut ystäviäni heidän parisuhteissaan tai sen puuttumisesta. Olen ollut apuna ja tukena, ja ystävät ovat kiitelleet. Toki, osaan muita neuvoa, mutta miten on itseni laita?! En osaa sitte yhtää tota rakkauselämääni kuntoon laittaa… Tällähetkellä just tuntuu, ettei oo tarviskaan, mutta silti minulla on mieletön läheisyydenkaipuu, sen tunteen, kun on rakas ja tärkeä toiselle…. ”Minä rakastan sinua” ovat vaan ne maailman kauneimmat sanat… Kuulenko niitä enää ikinä?! :/

Kävin myös kiivaamman keskustelun illan aikana, mulla meinas palaa jo käämit, otankin syttyjä helposta, ja kiihdyn nollasta sataan sekunnissa… Tässä jutussa oli kyse kuitenkin vain ja ainoastaan mielipide erosta. Milloin mä oppisin käyttäytymään?? Ettei mun tarviis aina tinttaroida ja äksyillä… Ihmisillä menee hermo mun kanssa, enkö yhtää ihmettele :/

Nyt mie aijjon ruveta kattelemaan suomalaista leffaa, kääriydyn peittoon ja otan jonku hyvän jutun tuolta jääkaapista, mussutan ja sitte nukahdan kuola poskella 🙂 Hyvvää yötä 🙂

Vaikea aihe. Ainakin minulle. Olen ollut sen miljoona kertaa rakastunut, ja ehkä noin viisi miljoona kertaa ihastunut. Vaan olenko kokenut rakkautta… Mitä se rakkaus oikeastaan edes on?? Tässä mun visio rakkaudesta…

Rakkaus on toisen kunnioittamista. Rakkaus on toisen huomioimista. Halutaan, että toisella on hyvä olla.  Mutta aina ensin pitää rakastaa itseään. Omalta kohdaltani luulen, etten ole tainnut vielä kokea oikeata, aitoa rakkautta, koska vasta viime aikoina olen oppinut rakastamaan itseäni. Olen toki tuntenut läheisyyttä, olen ollut pitkässäkin suhteessa, olen huomioinut ja tukenut ja uskonut ainakin, että rakastan ja luullut, että minua rakastetaan.

Rakkautta on kaikkialla…. Tässä jutussa en nyt hae sitä, että rakastanhan minäkin ystäviäni, mamiani, kissojani jne… Vaan, että mitä se on SE rakkaus, se sielunkumppanuus… kahden ihmisen välinen rakkaus?? Onko se tavoittelemisen arvoista? Entä jos vaan pettyy kerta toisensa jälkeen, ei saa vastakaikua tunteilleen, käytetään hyväksi, tehdään pahaa tai jotain??

Minäkin olen jo 34vee, eikö minun pitäisi jo asettua aloilleni ja perustaa oma perhe?? En niitä lapsia halua, mutta jos kumppanillani on lapsia, niin sitten olisimme uusioperhe… Pidetäänkö minua vanhana piikana, kun en seurustele? Mutta jos kaikki onkin minusta kiinni? Jos en vain osaa olla kenenkään kanssa, en osaa sitoutua niin syvästi, että joku ihminen kuuluisi koko ajan elämääni… Tai jos en osaa enää rakastua?? Ihastuminen on helppoa, mutta sitten kun se arki tulee vastaan ja elämässä tulee eteen surujakin, niin olenko minä se osapuoli, joka ei kestä tätä, vai onko se toisen ihmisen perääntyminen siinä vaiheessa??

Ja miksi aina ihastun renttuihin?? Niihin, jotka on oikeesti niitä linnanvenkuloita, juoppoja, narkkareita, jopa väkivaltaisia?? Olen itsekkin melko lähellä ollut sitä, että joudun liriin, vaikka en koskaan ole pilveä pahempaa käyttänyt. Hirveän vaikea sanoa… Joku kerran kysyi vaan, että ”onko sulla hoivaamisvietti?”… Mietin tovin ja myönsin asian… Haluaisin, että Rakkauteni pelastaa toisen ihmisen, että olen niin TÄRKEÄ jollekkin, että se ihminen pystyy parantumaan ja elämään normaalisti minun kanssani. Petyn, kun en voi auttaa, minun rakkaus ei riitä… Vaikka tiedänkin, ettei väkisin ketää voi auttaa.

Monimutkaista rakkaus ainakin on… Vaikka kuinka haaveilen tulisesta rakastumisesta, että perhoset myllää vatsassa ja koko maailma on kaunis… Niin fakta on, että ei sellaista rakkauden tunnetta voi olla…. ennemmin se on sitten oikeeta rakkautta, kun pystyy olemaan tasavertainen kumppani, rakastaa toista vioista ja kiloista huolimatta, ja haluaa jakaa elämänsä tämän kanssa. Siinäkö se ois??