Tänäpäivänä: Olen yksin, kolmen kissan kanssa asusteleva 34-vuotias nainen. Aika pennuksi tunnen itseni, olen ulkonäöltäni ehkä n. 25-vuotias. Minulla on neljä tatuoinita, kaksi niistä aika massiivisia ja näyttäviä. Minulla on naamassa kuusi lävistystä. Minulla on pinkki/violett/musta tukka. Pukeudun mustiin pääsääntöisesti ja rakastan heavy musiikkia, suosikkina tällähetkellä Arch Enemy 🙂 Olen luonteeltani räväkkä, nauran paljon, puhun paljon, olen iloinen, avoin ja sosiaalinen. Rakastan eläimiä, varsinkin kissojani. Rakastan lapsia, omia ei ole eikä tule (selitys tähän löytyy myöhempänä). Olen ylipainoinen, mielestäni sopivan kurvikas, mutta ehkä jonkun mielestä läski. En määrittele ihmistä ulkonäön perusteella, mutta kerrompa nyt vaan ensin nää perus faktat teille itsestäni. Olen rapu horoskoopilta, tunteellinen ja herkkä, mutta myös äärettömän itsepäinen… ”tinttara tättärä” kuvastaa minua hyvinkin =D Asustelen Kuopiossa, ihan keskustassa, sinkku siis ainakin toistaiseksi. Olen eläkkeellä (tästäkin kerron myöhemmin), ollut jo neljä vuotta. Minulla on perus sairautena kaksisuuntainen mielialahäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö… Lisäksi olen itse itselleni tehnyt diagnoosin ainakin lievästä adhd:stä. Alkoholismi se myös kummittelee, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Taustoistani sen verran, etten todellakaan ole mikään kultalusikka suussa syntynyt kermapylly, elämä on pennusta pitäen näyttäny ne pahimmat puolensa. Olen vähällä ollut luovuttaa, monestikkin, mutta nyt ehkäpä noin kahden vuojen ajan on ollut ”tasaisempaa”, mikä minun kohdalla tarkoittaa sitä, ettei ole tarvinnut turvautua sairaalajaksoihin ja olen pystynyt jotenkuten hillitsemään synkätkin ajatukset. Tämä siis minusta, mutta sitten elämästäni…
Lapsuus minulla ei ollut helppo. Näin alkoholismia ja väkivaltaa. Elämäni 2vee-14vee olivat kauheimpia, mitä lapselle ja nuorelle vaan voi olla. Äitini sai isäpuolen toimesta turpaan jatkuvasti, minä siinä ohessa… mutta en niin pahoin, minulle tuli vain mustelmia ja naarmuja ja tukka lähti päästä… Äiti oli sairaalassa useita kertoja. Muistan hyvin, kun olin 11vee ja olin puoli tuntia kotiintuloajasta myöhässä. Isäpuoli tuli avaamaan oven ja heitti minut portaat alas, jonka jälkeen tuli potkimaan minua mahaan. Äitini tuli väliin ja pääsin pakenemaan prtaita ylös omaan huoneeseen. Takaani kuulin vain valtvana mäjäyksen. Olin shokissa ja nukahdin sänkyyni… Heräsin kun ambulanssi miehet tulivat kotiimme… katsoin itkuisena portaiden yläpäästä, kun veristä äitiäni vietiin sairaalaan. JA MINUT JÄTETTIIN TÄMÄN MIEHEN KANSSA KAKSIN!! Ei tullu sossut hakemaan, ei ketään, ei edes poliisia. Se oli sitä ”kultaista” -90 luvun alkua, kun lapsista ei piitattu kotiväkivallankaan aikana!! Nooh, lukemattomia muitakin kertoja toki löytyy, mutta tuo oli ehkä pahin. En tiedä, olisiko elämäni ollut helpompaa, jos minut olisi huostaanotettu tai sijoitettu. Asiat kuitenkin vain mutkistuivat, kun alkoi minun teini-ikä pukata päälle…. Minä otin raivareita tätä miestä kohtaan, vaikka tiesin saavani turpaan… Olimme äidin kanssa ”huora ja huoranpenikka” aina vain, lisäksi minä olin narkkari, läski pentu, äpärä jne. Sitten kun täytin 14vee, muutimme äidin kanssa kaksin…
Siitä alkoi sitten railakas nuoruuteni. Kapinoin äitiäni vastaan, nyt myöhemmin ymmärrän, että kostin äidilleni nuo kaikki kamalat vuodet… Minusta tuli punkkari, anarkisti, vastustin kaikkea… Oli ihana hillua kilju humalassa kaupungilla, festareilla ja keikoilla… Nyt muistelen nuita aikoja, ne olivat toki ihaniakin, mutta pääasiassa purin vain omaa pahaa oloani. Samaan aikaan sairastuinkin bulimiaan ja viiltelin itseäni. Kaverini kehotti minua käymään kouluterkkarilla, ja meninkin puhumaan… Rupesin siis 14vee käymään sitten nuorisopolilla juttelemassa. Lääkäri siellä yritti ehdottaa jo silloin osasto hoitoa, mutta äitinikin kielsi tämän. Terapia auttoi ja oli mukava jutella ulkopuolisen kanssa. 17-vuotiaana sitten lähdin opiskelemaan Tampereelle… mitään muuta tarkoitusta sillä ei ollut, kuin pois vaan kuopiosta ja äidin silmien alta. Siellä alkoi kaljan ja viinan lätryyt ja pilven poltto. Kävin koulua kolme kuukautta, ja sitten romahdin. Menin psykoosiin. Ja eka sairaalahoito. Minua luultiin skitsofreenikoksi, söin kolme kuukautta vääriä lääkkeitä, jotka tekivät minusta zombin. Mutta sitten minulle jätettiin vain masennuslääke ja voi sitä autuutta, kun tämä tyttö täytti 18vee!! Hurjaa biletämistä ja ihan hullunlailla sekoilua… Maniahan minulla oli, mutta kukaan ei sitä osannut tajuta. Sitten vasta, kun taas yhdet opiskelut Pohjanmaalla jäi kesken, vasta silloin tajuttiin kaksisuuntainen. Tosin oikeita lääkkeitä etsittiin eikä löydetty. Vasta 21-vuotiaana, kun taas olin yhdet opiskelut keskeyttänyt ja tullut takaisin sairaalahoidosta Kuopioon, niin löytyi oikea lääke. Sitäkin minä siinä muutaman vuoden kokeilin, voisinko olla ilman, mutta iana minulle tuli mania oireita. Mutta en hyväksynyt sairauttanikaan ”enhän minä hullu ole!”… No siinäpä sitten seikkailin aikani ja vuonna 2004 tapasin ihanan miehen…
Tämän miehen kanssa yhteiselo näytti sujuvan, olin todella rakastunut ja onnellinen. Varjopuolena oli meidän kova kaljakäyttö ja tappelut.. MINÄ raavin, potkin, mätkin, revin vaatteita… olin kuin hullun riivaama! Näihin ei koskaan tullut mitään selitystä, paitsi että pistin kaiken kaljan piikkiin ja ”en muista” oli vakio lausahdus. Kuitenkin kestimme toisiamme ja elimme suhteellisen mukavaa elämää n. kuusi vuotta, ja suhteemme päättyi sitten hänen löydettyä uuden naisen, jonka kanssa pettikin minua selkäni takana. Aikani olin katkera, mutta ei minulta seuraa puuttunut, joten en jäänyt yksin itkemään hänen peräänsä.
Nämä neljä vuotta, tässä asunnossa, Kuopiossa, ovat sisältäneet todella paljon. Olen ollut lyhyissä suhteissa, mutta parissa erittäin huonossa ”suhteessa”, joista jäi pysyvät arvet mun sieluun. Nämä kaksi miestä ovat todellakin niitä laitapuolen kulkijoita, olen nähnyt tappelua, narkkaamista, sellaista sekoilua, että en ois tarvinnu nähhä. Minuakin jopa uhkailtiin puukolla… Se tunne, kun lapsuus ajat välähtää silmissä ja ajattelee ”nyt mä kuolen”… 🙁 Mutta olen minä kokenut kaikkee kivaakin. Nhyt minulla on maailman parhaat ystävät tukena ja turvana, minua huomioidaan ja kuunnellaan… Minulla on maailman paras mami, hän ymmärtää mua jo pelkästää mun ilmeestä 🙂 Ei mun elämä aina pa**aa ole ollut, on ollu hienoja ja ihania kokemuksia… Kerron kyllä teille lisää, mutta tää oli nyt tarina mun lähtökohdista!