Tänään on ollut taas sellainen jännä päivä. Heräsin aamulla puoli 7 siihen, kun Missu-kissani pudotti kännykän lattialle ja se meni taas osiin. Siinä unenpöpperössä ja näillä nakkisormilla väkersin kännyn takas kuosiin ja keitin aamukahveet. Oli aika pirteä fiilis, mutta selkä tuntuu taas oikkuilevan. Panacodia siis lärviin… Meni siinä pari tuntinen ihan mukavasti ja facebookki tuli taas selattua ja tuttuun tapaani linkitin ja päivitin minkä kerkesin =D Mutta sitten tuli armoton väsymys ja sohvalle uinahdin pariksi tunniksi. Näin ihan outoja unia… mm. että seurustelin 15vee pojan kanssa… No huhuh, ei tulis ikänä ees mieleenkää… Miks tollasia näyttää?! No herättyäni keitin taas kahveet ja ystäväni Krista soitti. Puhuttiin, naurettiin ja vitsailtiin jokunen aika, varmaan meni yli tunti =D Minun oli tänään tarkoitus lähteä ystäväni luo ja mennä hänen 10vee tyttönsä kanssa uimaan… Mutta suunnitelmat ilmeisesti vähän muuttui… En tiedä, menenkö tänään kuitenkin illalla ystäväni luo leffaa kattelemaan ja höpisemään ja oon siellä yötä ja huomenna sitten sinne uimaan…
Minä kun aina linkitän nuita viisauksia facebookkiin… ”Olen onnellinen, tee mitä haluat” jne…. Hyvälle ne kuulostaa, mutta osaanko toimia niin… En varmaankaan. Mulla on paha tapa märehtiä vanhoja asioita, kieriä itsesäälissä ja draamailla ja saada pahamieli itelleni ajattelemalla itestäni kaikkee pahaa. Ulkopuolisten silimin olen se ”itseäni arvostava ja rakastava, hyväksyn läskini ja ruman naamani, olen mikä olen, elämäni on ihanaa”-tyyppi…. Monet vissiin luulee, että mulla on pallo ja sana hallussa ja että mun elämä on helppoo ja yksinkertaista. Voin sanoo, että EI OLE!!! Joo, olen eläkkeellä, ei tarvii tehhä töitä, eikä elää kellokorttielämää… Mikäs tässä siis, kun voin itse määrätä tekemiseni?! Minulla ei ole lapsia, ei ole kumppania, voin elää siis vain itselleni ja kantaa vastuun vaan itsestäni (ja kissoistani)….
Onko mun elämä siis helppoo?! Toisaalta kyllä tunnen välillä olevani onnekas, mun elämä on omanlaisensa, eikä minusta kait olisikaan vastuuta kantamaan kuin itsestäni… Mutta sepä siinä onkin… Mulla on valtava hoivaamisvietti. Olis ihana tehhä ruokaa muille, omille rakkaille, odottaa kumppania töistä (jos siis kävis töissä), kysellä kuulumisia, saada suukko ja voisin vaan huolehtia toisesta.. ja saada samalla itsekkin hoivausta osakseni, sellaista, että tunnen olevani rakas ja tärkeä. Onko ihminen luotu yksin olemaan? EI! Mutta turha minun on valittaa, ”Se ihminen tulee vielä vastaan”… Sanotaan… Entäs jos ei tuu?? Paljopa lohduttaa… Parisuhteessa elävien on niin helppo sanoa. Ja sitä mä kyllä sitte ihmettelen aina, että JOS joku on onnellisesti parisuhteessa ja silti pitää mennä juoksemaan vieraissa… :O En vaan käsitä… Toiset joutuu elää ja olee yksin ja joillekkii annettas oikeesti ihana rakkaus, niin silti pitää hakee ”jännitystä” elämään aidan toiselta puolen!!! Todella törkeetä!!
Mutta mitäpä minä mistää tietäsin, oon vaan tämmönen tinttara dramaqueen… Välillä ottaa siis aivoon ja pahasti, välillä millään ei oo välii. Aijjon muuten lukee muutaman hyvän kirjan, jos löydän kirjastosta… Sellasia, mitä ei varmasti oo helppo lukee, mistä voi tulla jopa äärettömän pahamieli, kun ne koskettaa niin syvältä :/
Nyt juon kahveeta ja kuuntelen Kaija Koota: ”Hanat aukeaa” on yksi mun lempibiisejä <3 Palaillaan!