Tänään minulla on ollut ihan hyvä päivä. Olen ollut ystäväni luona, saanut nauru-ja juttuterapiaa, myöskin puhelimessa <3 Rakastan näitä mun kullanmuruja, mutta silti vain yksi ajatus pälkähti päähäni, siitä toinen ja siitä kolmas ajatus… Ja sitte se taas iski : AHDISTUS!!! Tuli yhtäkkiä taas olo ”minä en ole mitään, en merkitse kenellekkään mitään, kukaan ei rakasta minua, olen aina yksin, kuolen ilman rakkautta”… Ja ikävä erästä  kohtaan vaan on ja pysyy. En pysty karistamaan tunnetta pois sydämestäni, vaikka kaikkeni olen yrittänyt. En haluaisi tuntea häntä kohtaan enää mitään. Ja mitä kauheita ajatuksia mulle tuleekaan päähän hänen takiaan… Todella synkkiä ajatuksia.. VAROITAN: seuraava ei ole herkimmän mielen omaaville sopivaa luettavaa ja ANTEEKSI jo etukäteen, jos loukkaan jotakuta..

Elämässäni oli siis viime syksynä ihminen, jota luulin rakastavani ja jonka luulin rakastavan mua. Hän oli narkomaani, ihan siitä pahimmasta päästä. Suhteemme ei ollut ruusuinen, eikä pitkä, mutta sen aikana näin ja koin niin paljon, enimmäkseen kauheutta, mutta koin myös paljon sellaista mitä ei voi selittää sellaiselle, joka ei itse ole narkomaani tai ei ole seurustellut narkomaanin kanssa.  Muistan ne syksyn hämyiset illat, kun minä polttelin pilveä ja hän veti mitä veti, makasimme hänen sängyllään puhuen ja nauraen. Katselimme toisiamme rakastunein silmin ja minä ainakin tunsin, että kuuluin siihen paikkaan ja juuri hänen kanssaan. Joo, nyt joku siellä mölisee, että ”toi on ihan paskaa, ei huumausaineiden vaikutuksessa voi tuntea mitää aitoa”… No minä ainakin pilvi päissäni koin ja vahvasti tunsinkin, ehkä enemmän kuin koskaan aijemmin ketään tai mitään kohtaan. Meni päiviä, kun vaan makoilimme ja olimme toisissamme kiinni ja muu maailma unohtui ulkopuolellemme. Niitä hetkiä minulla on ikävä. Ja kun kävelimme syksyn pimeässä öisellä rannalla, hänen kätensä tiukka ote ja tähdet taivaalla kertoivat minulle enemmän kuin tuhat sanaa <3 Tiedän, että tämä kaikki on mennyttä, en olisi pidemmän päälle jaksanut ja parempi että erosimme, mutta…. SILTI, entäs jos en koskaan enää tunne nuin vahvoja tunteita ketään kohtaan?? Haluaisin uskoa, että minulle on tarkoitettu jotain, ”parempaa” kuin huumemaailma ja siinä eläminen. Vaan onko tämä todellisuus sitten parempaa?! Olenhan YKSIN… Kukaan ei sano minulle ”minä rakastan sinua” :'(

Mietinkin välillä, että entäs jos olisin lähteny vaan siihen ”maailmaan” mukaan, alkanut itsekkin vetää kamaa ja olisin ollut samassa loukossa, missä rakkaanikin, mutta ainakin meillä olisi rakkaus… Tiedän, jos sen elämän olisin valinnut, en eläisi kauaa, kuolisin joko aineisiin tai puukon iskuun tai muuhun ”huonoon tapaan”. Mutta onko YKSINÄISELLÄ ns. päihteettömällä elämällä parempi olla, kuin se että olis oma rakas ja vetäs pään pimeeks tavalla tai toisella… Tää voi siis järkyttää teitä, jotka ette ole kengissäni kulkeneet, mutta mulle on usein tullu näitä ajatuksia.

Tietenkään en nyt tältä istumalta lähe hommaamaan aineita ja lähe siihen maailmaan mukaan, haluan pysyä kalja/pilvi linjalla ja tiedän, että minulla on asiat ihan hyvin… Paljon rakkaita ystäviä <3 Mutta ei tarvita kuin YKSI sana, niin mun maailma romahtaa, tulee ikävä ja se epätoivon tunne on niin todellin en, että jos SE YKS  olis tossa, ottas kädestä kii, sanois rakastavansa, mä lähtisisin heti mukaan, empimättä ja ”pilaisin” koko muun elämäni… Harmi, mutta tää on totuus! Kauhistelkaa nyt siellä ihan rauhassa ja tuomitkaa, mutta ken on OIKEAN rakkauden kokenu ja tuntenu sen taivaallisen tunteen, ei voi tuomita minua… Sillä tunteet ei kysele, millon ne saa tulla, ketä kohtaan ne tunteet on…

Jospa vielä joku päivä joku opettaa mut rakastamaan taas… Niin, että voin sano ”sä oot mun aamun ensimmäinen ajatus ja iltaisin viimeinen ja öisinkin unessain oot mun” <3