Yksin ja Yksinäinen. Kaks eri asiaa. Yksinäinen ihmisten joukossa. Yksin fyysisesti. Kumpi tekee kipeämpää?? Minulla on ympärillä ihmisiä, rakkaita ystäviä, minusta välitetään ja voin olla onnellinen heistä, mutta… Kun se ei vaan riitä. Tunnen olevani hyödytön, sairas ja kaikinpuolin epäkelpo ihminen. Eihän minulla ole mitään, mitä normaalilla ihmisellä on. Mikä on sitten normaalia?? No se, että opiskelee/käy töissä, on minun ikäisenä jo perhe perustettu, on lapsia, on kumppani tai edes jompikumpi niistä. Haluaisin niin olla hyväksytty ja tarpeellinen, kelpo ihminen yhteiskunnassa. Kaikkeni oon yrittäny tehhä, että näin olisi. Mutta ei ….. Onko minun lapsuudella vaikutusta asiaan?! NO on,  minun mielestä…. JOS olisin saanut elää turvallisen, rauhallisen ja tavallisen lapsuuden, en VÄLTTÄMÄTTÄ olisi sairastunut. Tää mun ”hulluus” tekee mut hulluks…. Kaksisuuntainen ja epävakaa persoonallisuus häröt MUN kohdalla ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Jotkut pystyy elää normaalisti, mutta mä en… Mussa ei oo mitää normaalia!! Ja olenko katkera… No olen, mutta niin olis moni muukin mun asemassa!! Mietippä tilannetta: Olisit voinut saada normaalin ja turvallisen lapsuuden, jos lainsäädäntö olis ollu 80-90-luvuilla sama mikä nykyään…. Sua ei oltas koulukiusattu…. Et olisi oppinut ryyppäämään kavereiden kanssa 13-vuotiaasta lähtien, sulle olis asetettu rajat ja säännöt! Ja jos kuitenki olisit sairastunut jo 14-vuotiaana bulimiaan ja ittes viiltelyyn ja itsetuhoiseen käytökseen, olisit saanut niihin apua AJOISSA!!! Ja jos siltikkin olisit sairastunut, olisit voinut kuitenkin opiskella ja mennä töihin. Olisit löytänyt ymmärtävän kumppanin ja perustanut perheen. Minä en ikinä oo menny kaavojen mukaan, aina elämäni on ollut vastaan tappelemista, kapinointia ja sääntöjen rikkomista. Joidenki mielestä se on hyvä, kun on hullu ja saa sen takia tättäröidä ja tehdä mitä huvittaa. Mun  mielestä tästä on kaikki hyvä todella kaukana!!! Mä vaihtasin millon vaan osia sellasen kanssa, jonka elämä on tasasempaa ja rauhallisempaa!!! Tietenkään en olisi minä, ilman kaikkee paskaa mitä oon kokenut, minun elämä on silti ollut ihanaakin, on hienoja kokemuksia ja oon saanu rakkauttakin. Oon nähny kaikkee ja kokemukset ovat tehneet minusta vahvan. En itke katkennutta kynttä, en ole kultalusikka suussa syntynyt kermaperse, vaan olen nähnyt julmia ja raakoja asioita. Se on vaan hyvästä…. VAI ONKO??? Miten paljon yhden ihmisen niskaan annetaan kaataa kaikkee paskaa?? Miten paljon MINUN pitää sietää vielä?? Jos saisin turvallisen ja rakastavan kumppanin, olisi elämäni parempaa ja voisin nauttia elämästäni, ja hyväksyä menneen ja olisin paljon vahvempi. Valitettvasti asia on näin… YKSIN MINÄ EN OLE MITÄÄN!! Voi olla väärä tapa ajatella, mutta kun tää on FAKTA!