Onko helppoa olla minä

Ihan perus maanantai. Olen hoitanut asioita, siivonnut, jutellut mamin kanssa ja viestitellyt ystävieni kanssa. Aurinko paistaa, ihanaa kanawokkia tulilla ja kaikki on ihan ok. Vai onko?!

En jaksa alkaa kertomaan kaikkea, mitä elämässäni taas kerran tapahtui vkonloppuna. Kaksi ihmistä poistui elämästäni lopullisesti. Onko se sitten hyvä vai huono asia. Sen tiedän, etten suo heihin enää ajatustakaan, he ovat  alinta kastia yhteiskunnassa, siinäpähän pilaavat elämänsä. Olen kaiken tuon yläpuolella. ihan itseäni kehumatta, nostamatta jalustalle… Mutta minulla sentään on rotia elämässä. Vaikka olenkin välillä ihan sekopää, tättäröin ja oon hankala, en sentään kohtele ystäviäni kuin paskakasaa. Enkä varsinkaan levittele jalkojani kaikille vastaantulijoille. Minulla ei ole niin heikko itsetunto, että kaikki tehdään ystävien kustannuksella, ja aiheutetaan ystäville pahaamieltä. Pelkkää pahaamieltä. Eipä se ihminen mun ystävä ollutkaan, ja todella toivon, että hänen maailmansa vielä tulee romahtamaan…. Tässä on kyseessä myös pienet lapset, jotka ovat suuressa vaarassa… Toivottavasti yhteiskunta näkee näiden lasten pahanolon ja puuttuu asioihin ajoissa. Mutta ei tämä ole se minun asia, mistä halusin teille taas kertoo…

On todella monimutkaista olla kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava. Monille se voi olla helppoo, voi käydä normisti töissä, ei tartte vetää ees tabuja… Mutta mulla se on se hankalampi juttu. Mun on pakko vetää tabuja, enkä pysty töihin… En edes vapaaehtoishommiani saanut kunnialla hoidettua. Kaikki, mitä on PAKKO tehdä, on minulle myrkkyä, minähän teen vaan sen, mitä milloinkin sattuu huvittamaan. Joinain päivinä mun tekis mieli vaan jäädä makaamaan, pitää puhelin ja facebuukki kiinni, olla piilossa maailmalta. Joinain päivinä en voi sietää  yksinäisyyttä. Sanon aina, että tarvitsen ihmisiä ja ystäviäni ympärilleni, haluaisin rakastaa ja olla rakastettu… Mutta sitten väliin haluaisin olla näkymätön, kuollut kaikille. Kuinka kukaan voi ymmärtää minua, kun en ymmärrä itsekkään?!

Vatvon asioita, kierin itsesäälissä, murehdin ja vellon pahan olon tunteessa. Aina sanon: ”joo kyllä mä pärjään”, mutta sisälläni on joku tuska. Taas!! Just kun pääsee suurinpiirtein jaloilleen, aina se tuska vain hiipii jostain. Se tunne, kun haluaisi vaan luovuttaa. Mutta pakko mun on jatkaa… Tätä ihmeellisen sekopäistä elämää, mielialat vaihtuu useemmin ku sukat, tättäröin ja tinttaroin… Ja toivon, että ehkä mua mun TOSI ystävät ymmärtää. Ja ehkä jonain päivänä mullekkin löytyy se kumppani, joka ei juokse karkuun heti ensimmäisen tättäröinnin yhteydessä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *