Elän taas sitä aikaa, kun kaikki tuntuu turhalta, minua pelottaa ja saan paniikkikohtauksia ja olen masentunut. Minun kakssuuntainen ja epävakaa persoona nostaa nyt päätään, ja siellä masennuksen puolella ollaan ja melkein tekis mieli luovuttaa, lopullisesti. Mutta oon huomannu, miten paljon ympärilläni on ihania ihmisiä, jotka auttaa mua, vaikka niille on tapahtunut paljon pahempaakin. Mutta voiko surua verrata? Toiselle on maailmanloppu kynnen katkeaminen, toiselta taas kuolee lapsi tai oma elämänkumppani.

Minulta on kuollut koira. Pamsu, rakas lapseni <3 Pamsu oli minulla vain reilun vuoden, mutta siinä ajassa rakastuimme toisiimme, Pamsu kulki aina mukanani. Jos odotti kotona tunnin pari, tuli ovelle häntä ja peppu heiluen vastaan. Ei syöny raksuja ilman maksalaatikkoo. Istui mun vieressä, kun mun oli pahaolla. Nukkui kipeää selkääni vasten <3 Tästä on vasta neljä päivää, kun Pamsu nukkui pois, mutta vieläkin kuulen ulkona ikkunani takana, että Pamsu haukkuu kotona, koska kuulee mun askeleet. Vieläkin odotan aamuisin että se haukottelee sängyssä ja kohta tulla tepsuttelee  viereeni odottaen aamuruokaa ja että pää ulos pissille… Tää ottaa mulle niin vaikeesti. Itken vaan ja kaikki muistuttaa Pamsusta <3 Mutta sen on nyt helpompi olla. Lentää linnun lailla ja leikkii taivaissa koira kamujen kanssa. Ei ole kipuja, ei surua ei tuskaa…

Mä en todellakaan tiedä, milloin oloni helpottaa, mutta onhan suruni ihan luonnollista.. Monet ”terveetkin” ihmiset itkee monta päivää, jos joku rakas ihminen tai lemmikki kuolee. Kuolema on niin lopullinen. Siksi se kiehtoo mnuakin… Olisin poissa, ei tarviis enää tuntee näitä suruja. Olisin poissa, enkä kenenkään vaivoina… Mutta on elämäsä hyvätkin puolensa. On ystävät ja maailman paras mami ja onhan mulla vielä Missu ja Helmi, mun kissa vauvat <3 En mä perkele luovuta…. Mutta en kyllä kauaa kestä kaikkee paskaa, mitä niskaani tippuu, kun on tässä muutakii, mutta en jaksa niistä nyt kertoo…