En osaa edes luetella kaikkia virheitäni ja mokiani, mitä olen elämäni aikana tehnyt. Linkitän tähän joitain juttuja ensin, mistä kärsin ja mitkä ovat minun mielenterveysongelmat. Näitä ei tarvitse ymmärtää, nämä ovat vain yleisiä asioita, mutta kerron tuonnempana, miten minä olen käyttäytynyt ja mitkä virheet olen tehnyt… ja toistan aina virheitäni, en opi yleensäkkään mitään! :

Masentunut henkilö kärsii yleensä hellittämättömän masentuneesta mielialasta, väsymyksestä, mielihyväkokemusten puutteesta, unihäiriöistä, ruokahaluttomuudesta, joskus lisääntyneestä ruokahalusta, keskittymisvaikeuksista, päättämättömyydestä, syyllisyyden ja arvottomuuden tunteista, toivottomuudesta ja itsetuhoajatuksista.

Joitakin erottavia piirteitä tavanomaisen masennuksen ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön välillä on kuitenkin löydetty. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvät masennusjaksot saattavat olla kestoltaan jonkin verran lyhyempiä. Lisäksi niissä esiintyy tavallista useammin psykoottisia oireita sekä epätyypillisen masennuksen oireita, kuten liikaunisuutta, ruokahalun kasvua ja lihomista.

Maaniselle sairausjaksolle on ominaista, että sairastunut haluaa tehdä sellaisia asioita, joita ei terveenä tekisi. Seuraavassa esitellään tyypillisiä manian oireita hieman tarkemmin.

Mielialan epänormaali kohoaminen ja ärtyneisyys
Henkilön mieliala on kohonnut poikkeuksellisen paljon tai hän on epänormaalin ärtyisä ja aggressiivinen. Mielialan kohoaminen ei kuitenkaan ole välttämättömyys, vaan maniaan saattaa myös liittyä pelkästään ärtyisyyttä ja aggressiivisuutta.

Ylikorostunut itseluottamus
Henkilö uskoo perusteettomasti omiin kykyihinsä. Hän saattaa esimerkiksi uskoa suoriutuvansa sellaisista tehtävistä, joihin hänellä ei ole lahjoja tai koulutusta.

Unentarpeen väheneminen
Henkilö nukkuu selvästi vähemmän kuin normaalisti ja kokee myös tarvitsevansa yhä vähemmän unta. Lisäksi hän saattaa kokea itsensä virkeäksi vain muutaman tunnin unen jälkeen. Unentarpeen vähenemistä pidetään yhtenä tavallisimmista oireista, joka kertoo maniajakson puhkeamisesta.

Lisääntynyt puheliaisuus
Maanisella ihmisellä voi olla korostunut tarve puhua ja puhe saattaa olla normaalia äänekkäämpää. Henkilöä on myös vaikea keskeyttää tai häneltä on mahdotonta saada suunvuoroa. Lisäksi hän saattaa kertoa totena asioita, jotka eivät lainkaan pidä paikkaansa.

Ajatuksen riento
Henkilön ajatukset kulkevat vilkkaasti ja keskustelu voi siirtyä asiasta toiseen hyvinkin nopeasti. Läheisille saattaa tuottaa suuria vaikeuksia keskittyä kuuntelemaan, koska he eivät yksinkertaisesti enää pysy puheen ja asioiden perässä.

Lisääntynyt toimeliaisuus   
Henkilön lisääntynyt toimeliaisuus saattaa liittyä työhön, harrastuksiin, liiketoimintaan tai yleisesti normaaleihin arjen rutiineihin. Hän saattaa aloittaa samanaikaisesti useita eri tehtäviä saamatta niistä mitään suoritettua. Toimeliaisuuteen liittyy usein myös ärtyneisyyttä ja kyvyttömyyttä pysyä paikoillaan.

Sosiaalinen estottomuus
Maniasta kärsivä hakee harkitsematta erilaisia ihmiskontakteja ja hänen käyttäytymisensä saattaa olla sosiaalisesti poikkeavaa.

Hakeutuminen riskialttiisiin toimiin
Maaninen ihminen ei yleensä harkitse tekemisiään, mikä voi johtaa pahimmillaan taloudellisiin vaikeuksiin tai ihmissuhdeongelmiin. Uhkapelit, poikkeuksellinen tuhlailu, varomattomuus liikenteessä ja hakeutuminen harkitsemattomiin ihmissuhteisiin ovat tyypillisiä esimerkkejä.

Lisääntynyt seksuaalinen halukkuus
Henkilön seksuaalinen halukkuus on huipussaan, ja hän saattaa olla valmis seksuaaliseen kanssakäymiseen useita kertoja päivässä. Ylikorostunut seksuaalisuus on sairastuneen parisuhteen tai avioliiton kannalta haasteellista, sillä siihen liittyy usein uskottomuutta ja ylilyöntejä.

Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien mieliala on reaktiivinen, toisin sanoen mieliala vaihtelee keskimääräistä enemmän. Tunteiden epävakaus ilmenee huomattavina, voimakkaina muutoksina alakuloiseen tai masentuneeseen, ärtyneeseen, ahdistuneeseen, epätoivoiseen tai vihaiseen mielialaan. Mielialan muutokset toistuvat tiheästi ja ovat voimakkaita, mutta muutosten ei välttämättä tarvitse olla äkillisiä. Vaikka epävakaudessa esiintyy paljon vihaisuutta, on monilla myös omien tunteiden liiallista kontrollointia, ja tunteiden säätely voi vaihdella hetkestä toiseen ylikontrolloinnin ja alikontrolloinnin välillä.

Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivillä on usein myös tyhjyyden, päämäärättömyyden, masennuksen, arvottomuuden, haavoittuneisuuden ja häpeän kokemuksia. Monet ovat kokeneet vaikeita asioita elämässään, kuten kaltoinkohtelua ja erityisesti tunteiden laiminlyöntiä. Kokeneiden terapeuttien mukaan monet epävakauteen liittyvistä äkkivääriltä näyttävistä tai epäloogisen tuntuisista oireista ovat itse asiassa häiriöstä kärsivien selviytymisstrategioita – toisin sanoen toimivinta, mitä ihminen on toistaiseksi oppinut tullakseen toimeen olojensa kanssa.

Epävakaaseen persoonallisuuteen liittyy paljon muitakin oireita ja itsemurhariski on kohonnut. Etenkin kriisien yhteydessä esiintyy usein itseä vahingoittavaa käyttäytymistä, minkä vuoksi kriisien hallinta on hoidossa tärkeää.

SIINÄ ON NE SAIRAUDET, JOISTA MINÄ KÄRSIN. SYÖN LÄÄKKEITÄ, JOTKA HILLITSEVÄT OIREITA, MUTTA EIVÄT POISTA NIITÄ KOKONAAN. SIKSI OLEN AILAHTELEVAINEN, HERKKÄ, TUNE-IHMINEN, AJATTELEN SYDÄMELLÄ JA HAAVOITUN JA LOUKKAANNUN HELPOSTI. Mutta mitä virheitä mä oon tehnyt? Mitä mokia?! Monenlaisia, eritasoisia, teen ja käyttäydyn sopimattomasti. Lisätään tähän listan jatkoksi vielä, että olen narkomaani ja alkoholisti.

Mun virheiden tekeminen alkoi jo lapsena. En osannut koulussakaan käyttäytyä niinkuin olisi pitänyt. Olin vihainen, surullinen ja koska mua kolukiusattiin, olin itsekkin melko jääräpää ja kiusasin takaisin. En ainakaan sanallisesti jäänyt kenenkään jalkoihin, osasin olla julma ja sain tyypit itkemään. Itkin itsekkin, useimmiten yksin kotona. Teini-iässä olin hirveä, varsinkin äitiäni kohtaan. Kapinoin joka asiassa enkä kunnioittanut auktoriteetteja. Opettajat koulussa ja kotona äiti olivat vain yksiä yhteiskuntaan alistuneita persereikiä ja vittuilla osasin. Kun 17-vuotiaana sairastuin psykoosiin, alkoi sairaalakierteet ja jätin aina lääkkeet syömättä. Oireet pahenivat, ja tein todella pahoja juttuja. Maniassa ollessani mm. sain 500 markkaa, kun annoin seksiä, eli toisinsanoen mä huorasin. No se jäi kyllä yhteen kertaan. Mä oon aina käyttäny alkoholia runsaasti, mania jaksoissa varsinkin. Millään ei ollut väliä, kunhan sai alkoo. Pöllin mm äitin pankkikortin ja yhdessä illassa join 800 markkaa. En edes muista mitä kaikkea tein silloin. Paljon paskaa.

Itsemurha yrityksiä mulla on muutamia, pahin  ja viimeisin oli neljä vuotta sitten. En ole onnistunut luomaan kestäviä parisuhteita. Aina MINÄ mokaan. Teen toisen olon sietämättömäksi kiukuttelullani ja mustaukkaisuudella. Minua on petetty ja alistettu ja lyöty, se vaikuttaa… Mutta ainahan uuteen kumppaniin pitäisi voida luottaa ja antaa  vanhojen asioiden olla. Mutta ei, minä patoan vihaani ja puran sen sitten viattomiin. Vittuilen ja känkkäröin ystävilleni ja olen sietämätön persoona. Ei ihme, ettei monikaan kestä mua, enkä saa suhteitani toimimaan. Näköjään olen myös kova syyttelemään muita. Niinkuin eilinen blogikin…. EN halua syyttää exääni mistään, ihan itse olen kaiken paskan aiheuttanut. Oon paska ihminen. Mun ei olisi pitänyt edes syntyä, tai mun pitäisi kuolla pois. KAIKILLE OLISI HELPOMPAA, JOS MUA EI OLISI OLEMASSA!!! KIITOS JOS JAKSOITTE LUKEA LOPPUUN!!

Joo, nyt on tapahtunut paljon ja asioissa taitaa nyt olla aikalailla selvyys ja mä oon silti rauhallinen. En ole itkenyt, en ole vihainen enä surullinen. Oikeastaan olen ollut aika tasapainoinen ja otanut asiat silleen iisisti.

Mä seurustelin siis kolme kuukautta. Tähän aikaan mahtui paljon hyviä ja kivoja asioita ja oli aika hyvä suhde. Emme varsinaisesti tapelleet, emmenkä edes riidelleet. Mutta on asioita, joista mun mitta tuli täyteen. Erosimme 18.8 ja nyt, viikkoa myöhemmin olen täällä, exän luona. Ihan siksi, että lupasin hänen alakerran naapurille vahtia ja hoitaa koiria ja kissoja ja pitää majaa pystyssä, kun tämä naapuri lähti vkonlopun reissulle Tampereelle. Eron syitä on monia. Yksi on Ismon koko aikainen juominen. Olen itsekkin alkoholisti, joten tämä ei siis ole hyväksi minulle. Tarvitsen tasapainoa, rauhallisuutta ja ennenkaikkea aikaa olla selvinpäin ja tehdä asioita yhdessä, ilman päihteitä. Itsekkin join tämän suhteen aikana enemmän kuin normaalisti, kukapa sitä nyt känniläistä aina jaksaa kattoo selvinpäin?! Mutta olimmehan erossakin esim viikon, minä olin omassa kotona ja selvinpäin… hän omassa kotonaan ja kännissä, joten ei minun aina tarvinnut katsoa hänen juomistaan. Mutta tämä oli yksi syy eroomme.

Toinen painava syy on se, että Ismo on (varsinkin kännissä) kova vittuilemaan ja aukomaan päätään! Mun sietokyvylläkin on rajansa. 18.8 perjantaina hän puhui kaikkien kuullen minun entisestä huumeiden käytöstä ja muutenkin vittuili ihan joka asiasta. Päätin silloin jättää hänet ja lähteä pois. Koska seuraavaksi olisi tapahtunut käsirysy, ja sitä mä halusin välttää. Minä päätin erään exän jälkeen, että kukaan mies ei nöyryytä mua julkisesti enää ikinä! Ero ei ollut tuulesta temmattu, ei humalaisen päätös, eikä hetken mielijohde. Olin miettinyt sitä jo aiemmin, mutta ajattelin, että ”kyllä se rakkaus riittää”! Mutta ei riitä.

Meidän suhteesta puuttui myös sellainenkin asia, mikä ei ehkä monen mielestä ole tärkeää, mutta minulle on. Suoraan sanottuna: En saanut tarpeeksi seksiä. Teimme aina niin, että kun HÄN halusi (eli harvoin), niin harrastimme silloin seksiä. Mutta jos minun olisi tehnyt mieli ja aloin ”lähennellä”, hän vain tuumasi ”mene pois, älä lässytä, älä koske”! Me olimme VAIN kolme kuukautta yhdessä ,eikä meillä ollut kuhertelua paljoa ollenkaan. Hän oli aina joko liijan kännissä, tai sitten oli paha olo kun oli krapula. Siinä ne syyt, miksi hän ei halunnut seksiä. Tottakai tämä nakertaa minun itseluottamusta ”olenko niin vastenmielinen”…. ”eikö hän halua minua”…  Läheisyyttä kyllä oli ihan kivasti, pusuja ja halia vaihdeltiin ja katsoimme mm: leffoja niin, että sain olla kainalossa yms. Joillekkin ehkä riittää tällainen läheisyys. Mulle EI!

Tuossa oli ne ehkä painavimmat syyt: Juominen, Vittuilu/ärsyttäminen ja seksin puute. Ja kyllä minua myöskin se hieman ärsytti, että hän puhuu aina käskevään sävyyn ”keitä kahvia”, ”kääri mullekkii sätkä”, ”hae kalja”, ”käytä koirat”…. Ja mulle aina toi käskeminen särähtää korvaan, koska olen niin paljon kuullut sitä jo lapsesta asti, eli se on tavallaan yksi alistamisen muoto. En minä tee niinkuin herra aina haluaa, minulla on oma tahto ja oma pää!! Teen mielelläni toisen eteen asioita, että ilman käskemistä teen vaikka ruokaa ja keitän kahvia ja käärin sätkän, mutta ne tulee silloin minun omasta tahdosta ja haluankin olla kiltti ja myötämielinen. Mutta en todellakaan alistu jatkuvaan käskemiseen ja siihen, että minua alistetaan!!

Eilen illalla tuli taas sanallinen riita. Sellainen, mikä sai taas minut ajattelemaan, että meitä EI ole tarkoitettu toisillemme. Olemme liijan samanlaisia. On päihde-ja mielenterveys ongelmaa. Eli minä en voi olla syy hänen juomisen lopettamiseen, eikä hän voi olla tuki ja turva minulle. Näin se asia nyt on. Kavereita voimme olla, se on hyvä.. Voimme jutella ja olla lähekkäinkin, mutta luulen 90%, ettei meidän juttu enää toimisi. Liikaa on tapahtunut, ja nuo yllämainitut on aika ratkaisevia tekijöitä siihen, että kaverina on parempi olla. No hard feelings 🙂

Mä päätin nyt tänne purkaa tuntojani, kun ei mulla enää ole ystäviä, joiden kanssa puhua.. siis ihan avoimesti ja rehellisesti, kasvotusten… ei ole sama asia läärytä puhelimessa, ja toisekseen, kaikilla muilla menee niin hyvin, ettei ne jaksa mua kuunnella. Olenhan minä tämä hullu sekopää kaksisuuntainen ja epävakaa persoona… Tässä tekstissä ei välttämättä ole mitään järkeä, tää kaikki on vaan mun pään SISÄLLÄ, ehkä mitään ongelmaa ei olekkaan, mutta kirjoitan nyt kuitenkin.

Mä revin taas ressiä. Varmaan ihan mitättömästä. Mutta musta tuntuu, että kukaan ei ota mun tunteita huomioon, kukaan ei rakasta mua ja että olen ihan yksin. Mulla menee päivittäin rauhottavia, enemmän kuin se kolme, mitä lääkäri on määrännyt ja mulla on fyysisiä kpuja niin paljon, että joudun olemaan mömmöissäni joka päivä. En jaksa liikkua kotoa mihinkään, mua ei huvita. En haluu nähhä kadulla onnellisen näkösiä pariskuntia, en pieniä lapsia, en oikeestaan ketään. Oman rakkaan kanssa on 50 kilsaa väimatkaa, hän ei siis aina ole läsnä. Ja sekin, kun olemme yhdessä, niin välillä tuntuu, etten saa siitä mitään irti. Pelkkää ryyppäämistä ja rellestämistä. Ei ole hellyyttä eikä läheisyyttä. Mutta minä tarvitsisin tasapainoa ja rutiineja, ja sen tiedon, että mun mies rakastaa mua OIKEASTI. Mä en tiedä, voinko luottaa siihen, että jos hän sanoo ”minäkin sinua”, niin onko se totta?! Miksi hän ei halua paljoa halailla tai pussailla, puhumattakaan seksistä… No en ala tässä vatvomaan meidän seksielämää, ketä kiinnostaa… muuta kuin minua itteeni. Haluaisin tuntea olevani arvokas ja haluttava ja rakastettu. NYT en tunne niin, ihankuin olisin hänelle vain joku… että ollaan yhdessä vain siksi, että kunhan vaan on joku… Vai onko tämä kaikki vaan minun omaa sekopäisyyttä, entä jos taas teen vaan kärpäsestä härkäsen?! Mutta me ollaan oltu vasta reilu kaksi kuukautta yhdessä, eikö meillä pitäisi olla se ns. ”kuherrus vaihe” meneillään… no ei meillä ole. Ollaan kuin 10 vuotta naimisissa ollu pariskunta, jotka aamulla sanoo huomenta ja illalla hyvää yötä. Missä on hellyys, romantiikka ja kaikki se, mistä olen aina unelmoinut?!

Ja tähän kaikkeen lisään vielä sen, että mun rakkaalla on vähintäänkin epäilyttäviä kavereita. Ne oli mulle 70e velkaa, eivät kuulemma maksa. No velka siis on mm vaatteista ja pyysin palauttamaan vaatteet, mutta ne onkin jo poltettu. Rottia saatana… ei voi paremmin sanoo… Kyllä niillä rahaa riittää ostaa kaikkee muuta, lähinnä bensaa ja aineita, mutta eivät maksa velkojaan. Kyllä ne mun rakkaalle maksaa velat ja tarjoovat viinaa, mutta ne onkin HÄNEN kavereitaan. Rakkaani ei ollenkaan ymmärrä, miten pahalle minusta tuntuu, kun hän on heidän puolellaan eikä puolusta minua ollenkaan. Olen yksin tämänkin asian kanssa. Mutta ihan jokainen voi  olla varma, että tästä lähtien mä en luota kehenkään, en anna kenellekkään ilmasiks mitää enkä velaks. Enkä lainaile rahaa kenellekkään, ehkä kultsille, koska hän maksaakin ne, mutta en muille. Oppi on menny perille ja sen tiijjän, että rottia valitettavasti on maailma täynnä!

Ei mulla nyt muuta, vähän angsti teksti tuli.. Sorry! :/

Lueskelin just nuita vanhoja blogi kirjoituksiani. Voi että mulla on joskus menny huonosti!! Että mä oon osannu olla typerä… Olen sitä kyllä vieläkin, mutta aika paljon viisastunu ja oppinu virheistäni. Oikeasti on pakko sanoa, että mun rakas, Ismo, oli mun pelastus! Mitään muuta en oo ikinä kaivannut niin paljon, kuin tuollaista miestä rinnalleni. Joka hyväksyy mut just tämmösenä, tietää ja hyväksyy myös mun menneisyyden, ei arvostele, ei heitä lisää paskaa niskaan. Oon vaan paljon tasapainoisempi hänen kanssaan, olen oppinut paljon ja kokenut asioita yhdessä hänen kanssaan.. Ja se kun toinen on vaan lähellä… Ei tarvii sanojakaan. Paitsi että mä nyt tietty lässytän koko ajan… Mutta kerrankin on ihminen vierellä, joka sanoo ”niin minäkin sinua” <3

Kyllä mua välillä ahdistaa. Paljonkin. Joskus tuntuu, ettei kukaan ymmärrä, minkä työn olen itseni kanssa tehnyt. Miten elämäni on muuttunut, oikeastaan tässä pääsiäisen jälkeen. Silloin tuli vielä paskaa niskaan monelta taholta, mutta mä selvisin!! Yksin. Oikeastaan ihan yksin… ei ollu hirveesti ystävistä apua, koska kaikilla omat murheensa, perheensä ja työnsä. Itkin ja kitkuttelin ja olin aika maassa, mutta sieltä mä ponnistin! Ja kattokaa nyt mua… Suurimmaks osaks olen iloinen, avoin ja sosiaalinen oma itseni 🙂 Itsekseni minä ne itkut ja ahdistukset kyllä läpi käyn, Ismo on nähnyt jotakin, mutta ei kaikkea, ei vielä. Kyllä se huomaa, jos minulla on mielen päällä jotakin, ja kysyykin aina, mutta saatan sivuuttaa kaiken olan kohautuksella. Koska, Ismo ei ole kokenut samaa kuin minä. Ei kukaan ole. Ei kukaan minun kengissäni ole kävellyt. Enkä minä ole kokenut Ismon suruja enkä muidenkaan ystävieni suruja. Jokaisella ne omat demonit ja pirut kummittelee. On vain selvittävä, ja onneksi mulla on enemmän hyviä päiviä kuin huonoja 🙂

Mä voin sanoo nyt olevani onnellinen. Ahdistukset ja masennukset vaan kuuluu mun elämään ja mun sairaudet on sitä luokkaa, että en voi sivuuttaa huonoa oloani. Mutta kun tarkemmin ajattelee, mulla ei oo mitää syytä olla katkera eikä vihainen. Voin aivan hyvin nauraa ja olla onnellinen. Nyt on mun vuoro, vihdoinkin <3

In english too:

I just shuffled my old blog into my writings. Oh that I’ve got some bad things !! That I’ve been silly … I still yes, but pretty much smarter and learned from my mistakes. Really, I must say that my dear, Ismo, was my rescue! Nothing else I’ve ever wanted for so much as a man like me. Anyone who approves mut just like that, knows and accepts my past, does not criticize them, does not put them more shit into the neck. I Am a much more balanced, but with him, I learned a lot and experienced things together with him .. And that’s when the other is not near the need … No words at all. Except that I’m going to go all the time … But for once there is a man next to you who says ”so too I am you” <3

Yes, I’m in a hurry. A lot. Sometimes I feel like nobody understands what the work I’ve done with myself. How my life has changed, really after this Easter. Then there was a lot of shit in my neck but I survived !! Alone. Actually, alone … was not terribly helpful to friends because of all their own troubles, their families and their work. I cried and fried and I was in the country, but I made the effort! And now just look at me … Most of the all, I am happy, open and social myself, I own myself 🙂 I are cries and anxieties yes I go through, Ismo has seen something, but not everything, not yet. Yes it will notice if I have something on the mind and always ask, but I may ignore everything with the applause. Because, Ismo has not experienced the same thing as me. No one is. No one in my shoe walked. And I have not experienced the sorrow of Ismo, nor the sorrow of all my friends. Everyone with their own demons and daughters is haunted. It’s just a matter of course, and fortunately I have more good days than bad 🙂

I can say I’m happy now. Anxiety and depression is part of my life, and my illnesses are in the class that I can not ignore my bad life. But when you think about it, I do not have to be bitter or angry. I can really laugh and be happy. Now is the turn, finally <3

Oli 3.6.2017, lauantai päivä. Lähdin käymään vakio pubissani, Ale-pubissa siiderillä, ihan huvin vuoksi vain. Menin yksin. Mutta ei mennyt paljoa aikaa, kun näin erään miesporukan ja reippaana tyttönä menin kysymään, saanko istua seuraan. Tottakai sain! 🙂 Aluksi en kiinnittänyt huomiota nuorempaan mieheen vieressäni, koska juttelin vanhemman miehen kanssa, joka höpötti ihan ihme juttuja 🙂 Sitten kun kävimme tupakalla, tämä nuorempi alkoi puhumaan minulle ja huomioni kiinnittyi häneen enemmän. Jutut ol levottomiakin, mutta kuitenkin paljon asiaakin. Myös ystäväni Mira tuli paikalle ja hän tunsi jo ennestään tämän nuoremman miehen, eli Ismon. No tuli aika, kun Ismon kaveri häipyi paikalta ja minulla ja Ismolla alkoi selvät vispilänkaupat 😉 Siinäpä sitä sitten pussailtiin ja halailtiin ja kiinnostukseni heräsi vain koko ajan lisää. Niinpä uskalsin kutsua hänet luokseni, kaupan kautta siis tulimme minun kotiini. Juttelimme paljon ja pussailimme paljon. Siitä kaikki siis alkoi….

Olemme olleet nyt kaksi kuukautta yhdessä. Monenmoista ollaan jo keretty kokemaan, mutta oikeastaan riidelty ei olla ollenkaan. Erimielisyyttä on ollut, mutta olemme saaneet asiat aina sovittua. Meille kummallekkin on ilmeisen tärkeää vain toisen läheisyys ja että voi puhua avoimesti kaikista asioista. Ja kyllä, olen ollut mustasukkainenkin välillä ja epäluuloja on ollut, mutta ne johtuvat ihan minun edellisistä paskoista suhteista. Kuitenkin luotan häneen 100% ja homma toimii <3 Ravaamme kahden asunnon väliä. Välillä Ismo on Kuopiossa minun luonani ja minä välillä hänen luonaan Iisvedellä, eli Suonenjoella. Onneksi ei ole pidempi matka. Olen hänen kauttaan tutustunut uusiin ihmisiin ja mukavia reissujakin ollaan tehty. Välillä vähän hassuja reissuja, vähän liijankin hassuja, mutta se kuitenkin on ollut hyväksi minulle. Ainakin nyt olen paria asiaa viisaampi ja tiedän, mitä en ikinä enää jatkossa tee!!

Olen vihdoinkin onnellinen. Olen rakastunut. Tunne on molemminpuolinen ja mä uskon, että meiän juttu kestää. Pieniä tulevaisuuden suunnitelmiakin on jo tehty, mutta mennään hetki kerrallaan. Onhan tää varmaan vielä vain alkua ja alkuhuumaa, mutta tästä on hyvä jatkaa <3 Asiat on nyt raiteillaan, olen tasapainoisempi kuin pitkiin aikoihin. Ja mamikin tykkää Ismosta, se on tärkeää minulle 🙂 Löytyihän se minunkin onni, vihdoin, vaikka luulin jääväni yksin koko loppuelämäkseni. En heittäny kirvestä kaivoon… en luovuttanu… En etsinyt, mutta löysin <3

En oo pitkilleen kirjotellu, ja oon häirinny ihmisiä facebookissa anstaamalla ja jatkuvalla valittamisella ja linkityksillä ja päivityksillä. Sorry vaan, mutta se on mun päiväkirja, enää kun ei jaksa käsin alkaa pakertaa mihinkää kirjaan tuntojaan ja elämäänsä. Mulle on sattunut viimeisen kolmen vuoden aikana paljon, hyvää ja huonoo… enimmäkseen huonoo. un sanotaan, että ihmielle ei anneta paskaa niskaan enempää kuin se jaksaa kantaa, niin se on täyttä PASKAPUHETTA!!! Miettikääs sitä yhtä nais poliisia, olikohan Heidi nimeltään… ensin ammutaan ja on kolme vuotta sairaalassa ja nyt sillä on syöpä! Ja silti se jaksaa hymyillä ja sanoa että ”kaikella on tarkoitus”. Mikähän helvetin tarkoitus?!

No minähän siis aloin käyttää huumeita. Ensin nokittelua ja sitten piikkiä vaan… en pistänyt itse, enkä opetellut sitä ”taitoa” ollenkaan, ja parempi niin, todellakin. Olen vietävissä, ja kun kerran muutkin käyttää, minäkin halusin kokeilla. Fiilis, mikä tuli, oli aivan mahtava. Mä käytin vaan bubree ja omia lääkkeitä contteja ja normeja. Muihin huumeisiin en uskaltanu lähtee mukaan. Mutta siis se fiilis…. 100 kertaa parempi kuin nousuhumala! Eipä se tunne kauaa kestä, ja mä nuokuin ja nukuin aika paljon. Aiheutin kotona tapaturmia, mm kaksi kertaa aika pahan tulipalon ja itselleni sain ruhjeita ja muuta shittiä. Mun Raka Koira Pamsu kuoli puolisen vuotta sitten ja mun alamäki jatkui… annoin mennä vaan. En välittäny enää itsestäni, kunhan sai piikkiä ja rahoitin piikkini oilla lääkkeilläni… en siis ollut mikään katu-huora! No joo…. mulle tuli anemia, mulle tuli koko ajan lisää mustelmia, olin valkea kuin lakana, koski jokapaikkaan, kärsin kitkut ja viekkarit… Kerrankin istuin suihkun lattialla oksentaen verta. Enkä heränny vielä silloinkaan.

Vasta viime viikko oli tavallaan mun ”pelastus”. Ja toisaalta mun oma lääkäri on ”pelastus”, vaikka hieman kusipää onkin. Mä siis jouduin viime viikolla sairaalaan. Olin pahasti kuivunut, kumetta 39 astetta ja kovat kivut alaselässä. Munuaisaltaan ulehdus ja yleistulehdus ja e-coli bakteeri veressä. Jep, olin sairaalassa tiputuksessa kolme vuorokautta, sitten halusin kotiin, ja kävin pääsiäisen ajan ravaamassa Harjulan sairaalassa, kun kolmesti päivään laittovat suonensisäisesti antibioottia. Otin silti vielä yhden piikin, tasan VIIKKO SITTEN!! Sitten mä tein päästöksen, tään paskan on loputtava. Mä en enää halua. Mä en voi. Mä kuolen muuten.

No nyt mulla on lääkityksenä 2 krt 10mg oxycontit päivittäin, ei muita opiaatteja. Joudun käymään huumeseuloissa. Nyt viime päivinä mulle on riittänyt vain yksi contti päivässä, mutta rauhottavia, eli rivatrilliä menee jonkun verran. Mieluumin se, kuin piikitys. Ja joo, nokitan välillä, eli olen narkomaani, mutta nokituksetkin lopetan…. Pidän itseäni toipuvana päihde addiktina, otan oikeesti hetken kerrallaan. Nytkin tuntuis, että haluais piikkiä, mutta EI, jyrkkä EI! Ja mun luo ei enää kukaan tule piikkien ja muiden vermeiden kanssa!! Siksipä minulla on nyt suussa liukenemassa kakkosen riva, eli rauhottava, jotta pystyn olemaan kunnolla! Alkoholia ei todellakaan tee mieli.

Mä oon välillä kiukkunen ja väsyny. oon inhottava, en ajattele kunnolla enkä selkeästi, mutta koittakaa ymmärtää. Jos sulla on vaikeeta, niin mieti, että muillakin voi olla vaikeeta. Mun kaikki mielenterveys häröt ei ainakaan auta tässä asiassayhtään, että pääsisin jotenkin helpolla. En voi aina ymmärtää itseäni, ja välillä tuntu, etten ole edes MINÄ… Kuka helvetti mä oon ja mitä vittua mä täällä teen??! Että tämmöstä… Suoraa tekstiä tuli ainaki, että tiedoks vaan sullekkin =D

Tää vuosi on alkanut oikeastaan aika hyvin. Tehtiin tas sovinto erään ihmisen kanssa ja hän sai minut kyyneliin… onnesta 🙂 Se on harvinaista, en yleensäkkään itke miesten edessä ( paitsi kännissä, ja siksi en juokkaan pahemmin), mutta tuo ihminen on vaan minulle niiiiin tärkeä ja fakas <3 On ollut jo kuuden vuoden ajan, tai nyt lähti seittemäs… 🙂

Jotenkin vaan tuntuu, että tää vuosi ei oikeen lähe, tuntuu pahalta ja herkältä, itkututtaa ja oon vihainen. Mille vihainen? Miksi surullinen? Voi kun tietäs!! Minä ja minun epävakaa persoonallisuus… jepjep, ihanaa…. Mä vaan haluisin olla tasapainoinen, elää rauhassa jne. Mutta koko ajan jotain paskaa sataa niskaan, ei maksella velkoja, ystävät jättää valehtelulla ja ilman selitystä…. Siks otinkin yli sata kaveria faceen ulkomailta , jos sieltä löytys ees JOKU fiksu 🙂 Sori vaaa kamut… Ootte te läheisemmät ihanii ja frakastan teitä, muta on vielä monta kusipäätä listoilla…

Ens kesänä mie lähn ainaki Helsingissä käymää. Meen moikkaa face tuttuja ja jos näkis ilmasiks jotai live pändejä 🙂 En vittu nyhvää kuopiossa koko kesää. Mutta site kuopioRokkiin vois taas lähtee, ja toki artistipasseilla<3 🙂  No ootllaampa kesää aitte… Mitä muutakaan tässä vois ootella…

Kopsaan tkstin suoraan terveyskirjastosta, ja tää on pitkä juttu, mutta niin lähellä minua, että kiva jos joku jaksaa lukee <3 Minun on vaikea pukea sanoiksi sitä, mitä ja miten koen ja tunnen asiat. Saatan vaikuttaa itsekkäältä, hullulta, jopa agressiiviselta. Mutta suurinosa mun hölmöilyistä selittyy tällä!!!!

Miten taas kaiken alottaisi? On tapahtunut paljon ja sitten toisaalyta tuntuu, ettei mitään mainitsemisen arvoista. Mulla on taas suru päällä, ahdistaa ja masentaa, tuntuu, ettei millään oo välii…. Onko tää vaan taas mun sairautta vai meneekö mulla oikeesti huonosti… ??

Mä en edes muista, miten alkuvuosi meni. Ainakin mulla oli Pamsu, joka vei mua lnkille ja ulos, etten nyhvöttäny sisällä koko aikaa. Opin muutamia asioita, mitä en ehkä olis tartenu oppia ja sorry vaan, niistä en voi kertoo julkisesti. Mieli tekis purkaa nekin, mutta mä meen terapiaan perjantaina, joten puran ne siellä.

Mun suurin suru nyt kai on se, kun Pamsu kuoli, kohta kolme viikkoa sitten. Enää kukaan ei vie mua ulos. Nyhvötän kotona ja lihon kun syön herkkuja. Yleiset paikat ahdistaa, saan paniikki-ja poissaolo kohtauksia. Inhoon ihmisiä. Siis tuntematomia, sellasia, joita näkee esim ruokakaupassa. En jaksa hymillä vastaantulijoille, paitsi vihamiehille… Niille on pakko hymyillä, että ne luulee että mulla menee kaikki erinomaisesti.

Mun sairaus nostaa päätään. Epävakaa luonne yhdistettynä kakssuuntaseen, joo, todella kivaa… Mä oon ihan hullu ja sekopää ja välillä tuntuu, että mulla ei oo mitää virkaa. Kaikilla on ainakin se elämänkumpani ja useilla on lapset, mulla ei oo mitää. Ei ystävät poista yksinäisyyttä. Mä vaan säädän ja sekoilen, mä oon vaan ns. panopuu miehille, mä en merkitse kenellekkään mitää muuta.  Joo, mun pitäsi alkaa arvostaa itteeni ja lopettaa noi säädöt, mutta sitten mä en sais sitä vähääkään hellyyttä, mitä niin kovasti oon vailla. Että on vaikeeta 🙁

Mä en tiijjä, mutta paska vuosi tämä oikeestaan oli. Liikaa exänkin kanssa olin tekemisissä ja sain siltä taas puukko uhkailuja yms. Mä pelkään edelleen kulkee yksin, ja turvasumutin kulkee mukana. Mä inhoon j apelkään ihmisiä. Enkä mä edes tiedä sitäkään, ketkä mun todellisia ystäviä on… entä jos kaikki on vaan paskanlänkyttäjiä ja mun jutut leviää tuolla pitkin kyliä?!

Että en oota joululta enkä uudelta vuodelta mitään, mikä tässä nyt muuttuisi??! Ei niin mikään.