Vaikea aihe. Ainakin minulle. Olen ollut sen miljoona kertaa rakastunut, ja ehkä noin viisi miljoona kertaa ihastunut. Vaan olenko kokenut rakkautta… Mitä se rakkaus oikeastaan edes on?? Tässä mun visio rakkaudesta…

Rakkaus on toisen kunnioittamista. Rakkaus on toisen huomioimista. Halutaan, että toisella on hyvä olla.  Mutta aina ensin pitää rakastaa itseään. Omalta kohdaltani luulen, etten ole tainnut vielä kokea oikeata, aitoa rakkautta, koska vasta viime aikoina olen oppinut rakastamaan itseäni. Olen toki tuntenut läheisyyttä, olen ollut pitkässäkin suhteessa, olen huomioinut ja tukenut ja uskonut ainakin, että rakastan ja luullut, että minua rakastetaan.

Rakkautta on kaikkialla…. Tässä jutussa en nyt hae sitä, että rakastanhan minäkin ystäviäni, mamiani, kissojani jne… Vaan, että mitä se on SE rakkaus, se sielunkumppanuus… kahden ihmisen välinen rakkaus?? Onko se tavoittelemisen arvoista? Entä jos vaan pettyy kerta toisensa jälkeen, ei saa vastakaikua tunteilleen, käytetään hyväksi, tehdään pahaa tai jotain??

Minäkin olen jo 34vee, eikö minun pitäisi jo asettua aloilleni ja perustaa oma perhe?? En niitä lapsia halua, mutta jos kumppanillani on lapsia, niin sitten olisimme uusioperhe… Pidetäänkö minua vanhana piikana, kun en seurustele? Mutta jos kaikki onkin minusta kiinni? Jos en vain osaa olla kenenkään kanssa, en osaa sitoutua niin syvästi, että joku ihminen kuuluisi koko ajan elämääni… Tai jos en osaa enää rakastua?? Ihastuminen on helppoa, mutta sitten kun se arki tulee vastaan ja elämässä tulee eteen surujakin, niin olenko minä se osapuoli, joka ei kestä tätä, vai onko se toisen ihmisen perääntyminen siinä vaiheessa??

Ja miksi aina ihastun renttuihin?? Niihin, jotka on oikeesti niitä linnanvenkuloita, juoppoja, narkkareita, jopa väkivaltaisia?? Olen itsekkin melko lähellä ollut sitä, että joudun liriin, vaikka en koskaan ole pilveä pahempaa käyttänyt. Hirveän vaikea sanoa… Joku kerran kysyi vaan, että ”onko sulla hoivaamisvietti?”… Mietin tovin ja myönsin asian… Haluaisin, että Rakkauteni pelastaa toisen ihmisen, että olen niin TÄRKEÄ jollekkin, että se ihminen pystyy parantumaan ja elämään normaalisti minun kanssani. Petyn, kun en voi auttaa, minun rakkaus ei riitä… Vaikka tiedänkin, ettei väkisin ketää voi auttaa.

Monimutkaista rakkaus ainakin on… Vaikka kuinka haaveilen tulisesta rakastumisesta, että perhoset myllää vatsassa ja koko maailma on kaunis… Niin fakta on, että ei sellaista rakkauden tunnetta voi olla…. ennemmin se on sitten oikeeta rakkautta, kun pystyy olemaan tasavertainen kumppani, rakastaa toista vioista ja kiloista huolimatta, ja haluaa jakaa elämänsä tämän kanssa. Siinäkö se ois??