En välttämättä osaa kirjoittaa kaikkea ihan niinkuin tarkoitan, mutta koetan. En halua loukata ketään, enkä syyllistää. En halua olla oikeassa mielipiteineni, mutta haluan nyt kirjoittaa suoraan ystävyydestä. Se kun on minun elämäni tärkein asia, ystävät ovat minulle henkireikä, ilman heitä olisin hukassa <3
Aloitetaampa nyt omalla tarinalla. Eli kuten te, jotka olette tätä blogia aikaisemminkin lukeneet, olette varmasti tajunneet, että olin exän kanssa ihan hakoteillä. Kärsin hänen kanssaan ja loppujenlopuks mulle jäi vaan paskaa käteen ja vieläkin näen hänestä ja hänen teoistaan painajaisia. Mutta juhannuksen jälkeen pääsin hänestä lopullisesti eroon. Vaihdoin puhelinnumeronikin, enkä halua olla ikinä enää hänen kanssaan tekemisissä. Ja tunteetkin loppuivat kuin seinään. Enää vain halveksin häntä, hän on säälittäv ä luuseri narkkari! Ja miten tämä liittyy ystävyyteen?! No siten, että rakkaimpani varoittelivat hänestä, he olivat huolissaan minusta. Ja ihan syystä. Onnekseni olen tässä, tätäkin soopaa kirjoittamassa!! En ottanut ystävieni kommentteja huomioon, vaan elin ja rellestin ja HÄN oli elämäni keskipiste, vaikka sain turpaani ja minua uhkailtiin jatkuvasti, henkisesti että fyysisesti. Enkä uskonut ystäviäni…. Luulin, että he eivät suo minulle onnea. Mitä onnea?? Ei sen ihmisen kanssa mikään ollut onnea… MUTTA vihdoin tajusin ruveta taistelemaan oman elämäni puolesta, heräsin ystävieni huoleen ja halusin vanhan rakkaan elämäni takaisin. Sainkin, eikä todelliset ystäväni hylänneet minua. Ystäväni auttoivat minut eteenpäin, sain purkaa tuntemuksiani ja elää taas sitä elämää, mikä minulle kuuluu. Ilman pelkoa. Ilman huumeita. Enää koskaan en aijjo elää niin, että EN kuuntele ystäviäni… jos ystäväni sanovat tulevasta kumppanistani, että se on väkivaltainen, narsisti, hullu ym ym, niin minä uskon, ja se mun ”rakas” saa jäädä ihan omine nokkineen. Minun elämää ei pilaa enää ikinä ykskää mies. Tietysti tunteet on tunteita ja ne kulkevat omia polkuja, mutta ystävän mielipide (perusteltu) on minulle tärkeämpää kuin että pilaisin oman elämäni!!!
Ja nyt sitten siihen ystävyyteen vielä… Minulla on eräs, ihana ja rakas ystävä. Hän on rakastunut ja ilmeisesti he yhdessäkin ihan ovat. Mies on mamu… sinällään minua ei haittaa edes se, vaikka osittain rasisti olenkin… VAAN SE haittaa, että mies on sairaalloisen mustasukkainen, on käynyt käsiksi ystävääni muutaman kerran, ystäväni on ollut peloissaan ja hakenut minulta tukea ja turvaa. Ja olen parhaani tehnyt auttaakseni häntä ja rohkaissut elämään omaa, ihanaa elämäänsä, ILMAN tätä sekopäätä. Mutta ei…. ystäväni menee aina uudestaan ja uudestaan sen miehen luo ja haluaa kulkea siis omia polkujaan ja tunteita ei voi määrätä. Onhan se niinkin, mutta minusta tuntuu, että minua käytetään hyväksi. Kyllä silloin ollaan minun kanssa, kun tarvitaan tukea, turvaa, kuuntelijaa… Sitten kun taas äijän kanssa kaikki on hyvin, kun seksikin on niin loistavaa, silloin ei muisteta sitä pelkoa ja ahdistusta, mitä tämä mies aiheuttaa. Pitääkö minun aina olla se turva satama?? Pitääkö minun sitoa haavat ja kun haava on paranemassa, voidaankin mennä takaisin sen luo, joka haavat aiheutti?? Miten kauan ystäväni vehtaa tässä eestakas, ennenku on liijan myöhästä… Miehellä on useimmiten vahvemmat otteet kuin naisella… entä jos joku kerta onkin viimeinen… Mies lyö ystävääni ja ystäväni kaatuu lyöden päänsä esim patteriin ja kuolee aivoverenvuotoon??? Tai muuta kauheaa?? Silloin minulle tulee vaan mieleen, miksi en tehnyt enemmän… Ja miten voin tehdä enemmän tässä tilanteessa, kun ystäväni on sydänjuuriaan myöten rakastunut tähän mieheen?!
Pitääkö minun vain lakata välittämästä?? KUN seuraavan kerran saa turpaansa, niin olla vaan ihan että ”voi voi vaan” ja jatkaa vaan tyytyväisenä omaa elämääni?! Miten kauan mun kärsivällisyys kestää, saako mun pinna katketa?! Vai pitääkö minun vain olla ystäväni tukena, auttaa aina kun tulee paha tilanne…. Mä en enää tiedä 🙁