Joo, nyt on tapahtunut paljon ja asioissa taitaa nyt olla aikalailla selvyys ja mä oon silti rauhallinen. En ole itkenyt, en ole vihainen enä surullinen. Oikeastaan olen ollut aika tasapainoinen ja otanut asiat silleen iisisti.
Mä seurustelin siis kolme kuukautta. Tähän aikaan mahtui paljon hyviä ja kivoja asioita ja oli aika hyvä suhde. Emme varsinaisesti tapelleet, emmenkä edes riidelleet. Mutta on asioita, joista mun mitta tuli täyteen. Erosimme 18.8 ja nyt, viikkoa myöhemmin olen täällä, exän luona. Ihan siksi, että lupasin hänen alakerran naapurille vahtia ja hoitaa koiria ja kissoja ja pitää majaa pystyssä, kun tämä naapuri lähti vkonlopun reissulle Tampereelle. Eron syitä on monia. Yksi on Ismon koko aikainen juominen. Olen itsekkin alkoholisti, joten tämä ei siis ole hyväksi minulle. Tarvitsen tasapainoa, rauhallisuutta ja ennenkaikkea aikaa olla selvinpäin ja tehdä asioita yhdessä, ilman päihteitä. Itsekkin join tämän suhteen aikana enemmän kuin normaalisti, kukapa sitä nyt känniläistä aina jaksaa kattoo selvinpäin?! Mutta olimmehan erossakin esim viikon, minä olin omassa kotona ja selvinpäin… hän omassa kotonaan ja kännissä, joten ei minun aina tarvinnut katsoa hänen juomistaan. Mutta tämä oli yksi syy eroomme.
Toinen painava syy on se, että Ismo on (varsinkin kännissä) kova vittuilemaan ja aukomaan päätään! Mun sietokyvylläkin on rajansa. 18.8 perjantaina hän puhui kaikkien kuullen minun entisestä huumeiden käytöstä ja muutenkin vittuili ihan joka asiasta. Päätin silloin jättää hänet ja lähteä pois. Koska seuraavaksi olisi tapahtunut käsirysy, ja sitä mä halusin välttää. Minä päätin erään exän jälkeen, että kukaan mies ei nöyryytä mua julkisesti enää ikinä! Ero ei ollut tuulesta temmattu, ei humalaisen päätös, eikä hetken mielijohde. Olin miettinyt sitä jo aiemmin, mutta ajattelin, että ”kyllä se rakkaus riittää”! Mutta ei riitä.
Meidän suhteesta puuttui myös sellainenkin asia, mikä ei ehkä monen mielestä ole tärkeää, mutta minulle on. Suoraan sanottuna: En saanut tarpeeksi seksiä. Teimme aina niin, että kun HÄN halusi (eli harvoin), niin harrastimme silloin seksiä. Mutta jos minun olisi tehnyt mieli ja aloin ”lähennellä”, hän vain tuumasi ”mene pois, älä lässytä, älä koske”! Me olimme VAIN kolme kuukautta yhdessä ,eikä meillä ollut kuhertelua paljoa ollenkaan. Hän oli aina joko liijan kännissä, tai sitten oli paha olo kun oli krapula. Siinä ne syyt, miksi hän ei halunnut seksiä. Tottakai tämä nakertaa minun itseluottamusta ”olenko niin vastenmielinen”…. ”eikö hän halua minua”… Läheisyyttä kyllä oli ihan kivasti, pusuja ja halia vaihdeltiin ja katsoimme mm: leffoja niin, että sain olla kainalossa yms. Joillekkin ehkä riittää tällainen läheisyys. Mulle EI!
Tuossa oli ne ehkä painavimmat syyt: Juominen, Vittuilu/ärsyttäminen ja seksin puute. Ja kyllä minua myöskin se hieman ärsytti, että hän puhuu aina käskevään sävyyn ”keitä kahvia”, ”kääri mullekkii sätkä”, ”hae kalja”, ”käytä koirat”…. Ja mulle aina toi käskeminen särähtää korvaan, koska olen niin paljon kuullut sitä jo lapsesta asti, eli se on tavallaan yksi alistamisen muoto. En minä tee niinkuin herra aina haluaa, minulla on oma tahto ja oma pää!! Teen mielelläni toisen eteen asioita, että ilman käskemistä teen vaikka ruokaa ja keitän kahvia ja käärin sätkän, mutta ne tulee silloin minun omasta tahdosta ja haluankin olla kiltti ja myötämielinen. Mutta en todellakaan alistu jatkuvaan käskemiseen ja siihen, että minua alistetaan!!
Eilen illalla tuli taas sanallinen riita. Sellainen, mikä sai taas minut ajattelemaan, että meitä EI ole tarkoitettu toisillemme. Olemme liijan samanlaisia. On päihde-ja mielenterveys ongelmaa. Eli minä en voi olla syy hänen juomisen lopettamiseen, eikä hän voi olla tuki ja turva minulle. Näin se asia nyt on. Kavereita voimme olla, se on hyvä.. Voimme jutella ja olla lähekkäinkin, mutta luulen 90%, ettei meidän juttu enää toimisi. Liikaa on tapahtunut, ja nuo yllämainitut on aika ratkaisevia tekijöitä siihen, että kaverina on parempi olla. No hard feelings 🙂